- "Me voidaan tulla mukaan!" Georg ilmoitti.
- "Ei... Mä aattelin, että jos Tom vaan..." Bill sanoi epävarmasti ja istuutui veljensä Cadillacin etupenkille.
- "Okei..." Georg sanoi ja näytti siltä kuin olisi katunut sanojaan.
- "Me mennään nyt.. Pitäkääs talo pystyssä.." Tom sanoi ja aukaisi oven.
- "Joo.." Gustav sanoi apeana ja heilautti kättään.


- "Tätä tietä, herra Kaulitz.." hoitaja sanoi ja johdatti heitä alakertaan. Bill seurasi hoitajaa vaiti. Hänen pikku tyttönsä.. Hoitaja avasi oven, jossa oli kaksi poliisia.
- "Otamme osaa suruunne, herra Kaulitz.." toinen poliiseista sanoi ja ojensi kätensä Billille. Samoin myös toinen poliisi.
- "Onko tää välttämätöntä..?" Tom kysyi nähdessään veljen itkuiset silmät. Poliisi nyökkäsi. - "Valitettavasti.."

Bill seisoi katsellen ympärilleen. Huoneessa ei ollut ikkunoita, hyvin kylmäkin siellä oli... Sinertävä valo hehkui kaikkialla ja valaisia metalliset, suuret lokerot. Bill ei edes halunnut tietää mitä siellä oli... - "Tänne päin.. Varoitan, näky voi olla erittäin järkyttävä.." poliisi sanoi ja johdatti Tomin ja Billin peremmälle kalmanhajuiseen huoneeseen.
- "Emme ole vielä saaneet dna-testien tuloksia.." toinen poliiseista ilmoitti ja meni pöydän viereen. Pöydällä oli mytty, jota peitti valkoinen kangas. Billillä meni pala kurkkuun, kun toinen poliiseista paljasti lapsen ruumiin.
- "Tulkaa sanomaan, kun olette valmiita."
Tom nyökkäsi Billin puolesta, irroittamatta katsettaan ruumiista. Bill katsoi järkyttyneenä elotonta lasta. Ruhjeita, arpia ja syviä haavoja... Koko pieni keho täynnä. Näky oli hirvein, mitä he olivat koskaan nähneet. Tom katsoi veljeään ja näki tämän silmäkulmassa kyyneleen.
- "Ootko sä valmis..? Mä tiedän, kuinka rankkaa tää on sulle... Mutta.. Ehkä tähänkin oli tarkoituksensa.." Tom sanoi ja halasi veljeään, mutta tämä räpisteli irti halauksesta, pyyhkäisten samalla kyyneleen pois kasvoiltaan.
- "Ei se ole Rosa..." hän sanoi ja katsoi pientä ruumista.
- "Mitä sä tarkoitat..? Sanoitko sä että..."
- "Se ei ole mun tyttöni..." Bill sanoi ja käänsi katseensa Tomiin.
- "Mitä sä nyt oikein hourit..? Bill, sä et saa Rosaa enää takaisin!" Tom ravisteli Billiä.
- "Katso nyt... Katso kasvon piirteitä.. Tai.... Niitä mitkä niistä on jäljellä.." ja Tom katsoi.
- "Ja poliisithan sanoi, että dna-testien tuloksia ei oo vielä tullu..." Bill sanoi ja laittoi kankaan ruumiin päälle. Billin mieliala ei ollut yhtään kohonnut. Hän ei osannut huokaista helpotuksesta ja ajatella; luojan kiitos, se ei ollut Rosa.. Ei... Hän tunsi syvällä mielessään saman tuskan, kuin tämän tytön vanhemmat.

En koskaan lakkaa toivomasta
Minun on tiedettävä missä olet

Eksyneenä pimeään, toivoen merkkiä
Sen sijaan täällä on vain hiljaisuus
Etkö kuule huutojani?

Bill nojasi sairaalan kovaa tuolia vasten. Cathy oli viety kiireesti valkoisia käytäviä pitkin leikkaussaliin. Hoitajat olivat kiinnittäneet häneen letkuja ja lääkärit höpisivät diagnooseja. Sama sairaala... Sama autio käytävä... Sama hiljainen odotustila... Täällä Cathy oli tunnustanut hänelle rakkautensa juuri ennen silmäleikkaukseen menoa. Bill ei unohda sitä koskaan.. Niin Cathy oli sanonut. Bill kuuli mielessään vieläkin nuo sanat ja koki saman tilanteen yhä uudestaan. Bill oli soittanut Tomille, Georgille ja Gustaville, sekä ilmoittanut Cathyn vanhemmille. Tom oli sanonut tulevansa mahdollisimman pian Leipzigiin. Poliisit olivat kuulustelleet häntä ja myyjää tilanteesta. Bill oli sanonut, ettei ollut nähnyt kunnolla eikä edes ollut tajunnut katsoa rekisterikilpeä, hän tiesi vain sen että auto oli ollut musta ja luultavasti Volvo. Poliisi oli vakuutellut, että Rosa löytyy kyllä ja että kaikki poliisiyksiköt etsivät häntä. Bill halusi uskoa samoin, mutta jostain syystä hänestä tuntui että poliisi sanoi noin vain siksi, että saisi Billin rauhalliseksi. Miksi mä ikinä lähdin ostamaan mitään karkkia..? Miksi mä en voinut vain jäädä Cathyn luo..? Nyt Cathy makaa tuolla leikkaussalissa ja Rosa oli siepattu. Kaikki on mun syytä! Bill tunsi hengityksensä kiihtyvän. Miksi hän oli jättänyt heidät yksin?! Miksi, miksi ja miksi?! Bill puristi kätensä nyrkkiin. Hänen teki mieli repiä itsensä moneen osaan, viiltää vatsa auki puukolla ja hakata itsensä henkihieveriin. Ovi aukeni. Bill keräsi itsensä ja pyyhkäisi epätoivon kyyneleet poskeltaan. Lääkäri ja hoitaja kävelivät Billiä kohti. Bill katsoi kumpaistakin pitkään. Heidän ilmeensä olivat mitäänsanomattomat ja kalpeat.

- "Bill… Bill, mä.. Rakastan sua.."

- "Hyvää päivää, hra. Kaulitz.." lääkäri sanoi ja ojensi kätensä. Bill otti siitä varovaisesti kiinni ja ravisti hiukan. - "Valitettavasti meillä on ikäviä uutisia.." lääkäri sanoi ilmeettömästi. Billin vatsassa muljahti.

- "Cathyn aivotärähdys on erittäin vakava ja se vaurioitti keskushermostoa... Valitettavasti meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin vaivuttaa hänet koomaan, jotta saisimme hänet normaaliksi.." lääkäri sanoi ja katsoi Billiä vakavana. Bill ei osannut sanoa mitään. Koomaan..? Cathy...? Hän ei osannut yhdistää sanoja toisiinsa.

- "Ku-kuinka kauan..?" Bill osasi kysyä edes sen.

- "Cathy herätetään noin kuuden kuukauden päästä, jos kaikki menee hyvin, mutta vasta viikkoja myöhemmin selviää, onko Cathyn tila normalisoitunut.." lääkäri selitti. Bill nyökkäsi ja painoi katseensa kenkiinsä. Cathy... Rosa... Kuka seuraavaksi..? Tom ja muut olivat Hampurissa... Äidillä oli niin paljon töitä, ettei hän varmasti ehtisi tulla... Samoin Gordonilla... Isästä ei ollut kuulunut mitään moneen vuoteen, ei sen jälkeen kun heistä tuli kuuluisia. Isällä oli varmaan sellainen käsitys, että hän ja Tom olivat tätänykyä täysiä kusipäitä.. "K-kiitos tiedosta.." Bill sanoi alakuloisesti.

-

- "Olen hyvin pahoillani.. Teimme kaiken mitä pystyimme... Voimme sopia vierailuista." lääkäri sanoi.

- "Okei... Kiitos teille.." Bill sanoi ja lähti kävelemään hiljaa, pää alhaalla, kohti uloskäyntiä.

- "Pärjääthän sä varmasti...?"

- "Joo, joo... Poliisit etsii Rosaa ja ne tuo mun tyttäreni pian kotiin.." Bill huokaisi raskaasti.

- "Okei... Soita milloin vain, mä oon aina tavoiteltavissa!" Georg sanoi. "Joo, mä pärjään.." Bill sanoi tylsistyneenä. Georg lopetti puhelun ja Bill laittoi kännykkänsä televisiopöydälle. Sitten hän käpertyi muhkeaan nojatuoliin ja laittoi villahuovan päälleen. Kellertävä valo tuli rätisevästä takasta, jota Bill tuijotti miettien, ja samalla peläten, huomista päivää. Kuka kumma halusi siepata viattoman lapsen..? Miksi..? Billin takiako...? Vihasiko joku Billiä niin paljon, että halusi kostaa hänelle rakkaittensa kautta...? Talo oli hiljainen. Billistä tuntui, että seinät kaatuivat päälle. Ihan kuin hänet olisi haudattu elävältä. Bill tunsi päänsä sekoittuvan päivän tapahtumista. Kello on vaikka mitä.. Bill huokaisi ja nousi lämpimästä tuolista. Mun täytyy nukkua, huomenna on pitkä päivä.. Bill lähti kävelemään rappuja yläkertaan. Väsynyt, pelokas ja heikko... Ne kolme adjektiivia pystyivät kuvaamaan hänen mieltään. Bill aukaisi makuuhuoneen oven ja sytytti valot. Nurkassa köhjötti Rosan häkkisänky. Voi, Rosa... Missä sä olet..? Bill ajatteli tuskaisesti ja hiveli sängyn kaidetta. Aamulla Rosa oli herännyt omia aikojaan ja heilutellut jalkojaan sängyn pohjalla. - "Sillä välin kun sä kuorsasit!" Cathy oli sanonut. Bill istahti sängylle ja atseli ympärilleen. Tuntui niin oudolta olla yksin kotona.. Vähän pelottavaltakin, hämmentävältä. Bill meni makuulle ja tuijotti tyhjää seinää, johon varjostui kuunvalon avulla kattolampun siluetti. Ehkä huominen olisi parempi..

Aamulla

- "Päivää taloon!" Tom kuulutti, niin että ikkunat helisivät.

- "Hei!" Bill meni uninen hymy huulillaan eteiseen. Hänellä oli vain pyjama päällään. Georg katsoi Billiä päästä varpaisiin.

- "Kuis sä nyt oot vielä aamuvetimissä..?" hän kysyi ja nosti toista kulmaansa.

- "En mä edes muistanut, että te tuutte..." Bill tunnusti nolona ja viittoi heitä peremmälle. Samassa Bill äkkäsi takkutukkaisen naisen Gustavin kainalossa.

- "Aah.. Sä.. Sä ootkin se Gustavin tyttöystävä, vai..?" Bill kysyi uteliaana. Tom katsoi muualle päin, ilmeisesti hän vieläkin muisti järkytyksen, kun neitokainen oli esitellyt hänelle pakarassaan komeilevaa tatuointia. Ja mitä todennäköisemmin hän ei halunnut uutta joogateoriaa.

- "Joo.. Flora Lennon." naisella oli pyöreät silmälasit, paljon koruja sekä värikkäitä vaatteita.

- "Mä oon Bill! Ootko kenties John Lennonille jotain sukua..?" Bill heitti vitsillä.

- "Kyllä, olen hänen tyttären tyttärensä!" Flora sanoi ylpeästi. Bill katsoi pää kallellaan Floraa. Joo, nimi oli ainakin osuva.. Sopi tyyliin... Mutta tolla tytöllä ei oo kyllä kaikki inkkarit kanootissa..

- 'Mähän sanoin että se on sekasin!' Tom muodosti lauseen huulilleen ja osoitti Floraa. Bill nyökkäsi kerran ja köhäisi. - "J-jospa mentäis olohuoneeseen, mä käyn vaihtamassa vaatteet.. Tom, tule mukaan, mulla on asiaa.." Bill ja Tom kiipesivät portaita pitkin yläkertaan.

- "Toi ei todellakaan käy täysillä.." Bill huomautti madaltaen ääntään.

- "Mähän sanoin että se on sekaisin! Se varmaan imppaa jotain marihuanaa koko ajan.. Oikeesti, mä näin eilen kun sillä oli joku ihme piippu, jota se poltteli salassa takapihalla!" Tom kiihtyi puhuessaan.

- "Tietääköhän Gustav..?" Bill mietti.

- "Tuskimpa..." Tom päätteli ja avasi oven. Kaikki oli ennallaan viime käynnistä.. Tom ajatteli. - "Kuule..." Tom aloitti. - "Ootsä varmasti okei..? Sä kuulostat ihan normaalilta.."

Bill katsoi ensin Tomia ja sitten siirsi katseensa jonnekkin kauas. - "Haluutko tosiaan tietää.." hän mutisi. Tom nyökkäsi kerran, silmiään räpäyttämättä.

Bill huokaisi ensin ja laittoi sitten oven kiinni. Hän istui sängylle. - "Musta tuntuu, että mä kuolen kohta... Mä en kestä olla enää yksin.." Bill aloitti.

Tom hätkähti. - "Mitä sä nyt tollasia puhelet? Poliisithan etsii Rosaan ja Cathy paranee normaaliksi..."

- "Joo, puolen vuoden päästä! Tajuatko sä edes kuinka paljon aikaa se on?!" Bill huusi vihaisesti. Tom katsahti pelästyneenä veljeään. Sitten Bill tajusi mitä oli sanonut ja pyysi anteeksi.- "Sori.. Mä en tajuu mikä muhun meni.." hän sanoi nolona.

- "Ei se haittaa... Sulla on vaikeeta, niinku kaikilla joskus..." Tom sanoi, istui Billin viereen ja otti veljeään kädestä. Bill katsoi Tomia syvälle silmiin. - "Kiitti.." hän sanoi ja he halasivat.

He olivat halauksessa varmaan kaksi minuuttia.

- "Kyllä Rosa löytyy... Poliisit osaa kyllä selvittää kuka sen nappasi... Ja sitäpaitsi, puoli vuotta menee nopeasti! Mä oon varma, että Rosa löydetään viimeistään viikon vaihteessa." Tom sanoi lohduttavasti. Bill niiskutti.

- "Entä jos Rosalle on tapahtunut jotain kauheeta..?" hän irrottautui halauksesta ja katsoi Tomia surullisesti. Tom ei osannut vastata oikeastaan mitään. - "Rosa on varmasti kunnossa.. Luota muhun..."

- "No niin! Kyllä teillä kesti!" Georg huomautti ja vaihtoi kanavaa.

- "Tarvittiinko kaks ihmistä kiskomaan housuja jalasta..?" Gustav kysyi käkättävä Flora kainalossaan. Tom katsoi silmät pyöreinä Floraa. Hän ei edelleenkään pystynyt sietämään tatuointi ajatusta. Bill katsoi Tomia 'häh' -ilme kasvoillaan.

- "Se on varmaan taas aineissa.." Tom mutisi huuliensa välistä. Bill ei sanonut mitään. Hän istahti Georgin viereen, Gustavia vastapäätä.

- "Noh! Mitäs teille kuuluu..?" Bill kysyi ja katsahti viekkaasti Gustaviin. Gustav hämmentyi katseesta ja katsoi Floraa.

- "Hyvää meille, me varattiin ensi kesäksi Hippijaijei-festareille telttapaikka!" Flora sanoi hymyssä suin.

- "A-ahaa..." Bill katsoi suu auki Gustavia, joka hymyili suunpielet korvissa. Joko Gustav oli menettänyt järkensä, tai sitten hän oli pilvessä..

- "Ketä siellä esiintyy..?" Georg kysyi melkein yhtä hämmentyneenä kuin Bill. Gustavhan oli tunnetusti raskaamman musiikin ystäviä, mutta hän oli yhtäkkiä kääntynyt hippimusiikin pilviseen maailmaan. Kummallista, Gustav tuntui katselevan maailmaa kukkaisaurinkolasien takaa..

- "Noh.. Siellä soitetaan enimmäkseen Beatles -covereita... Mäkin esiinnyn siellä... Gustav lupautui säestämään mua bamburummuilla! Gustav kertoi, että se on kova Beatles -fani!" Flora hihkaisi.

- "Juu, niinhän se tuntuu olevan.." Tom sanoi ja katsoi muualle. Kaikkihan sen tiesivät että Gustav vaihtoi aina kanavaa, kun Beatlesiä kuului radiosta... Sanoi sitä muinaiseksi brittipaskaksi.. Ja sitä se oli. Bill pidätteli hörötyskohtausta, mutta toisin kuin hän, Georg ei voinut olla nauramatta. Flora vilkaisi Georgia ja Billiä arvostelevasti, lopuksi kylmästi Tomia. - "Ja sitä paitsi... Gustav aikoo kasvattaa parran.." hän sanoi ja jäi odottamaan muiden reaktiota. Gustavin ilme oli näkemisen arvoinen. - "Ei sitä pitänyt kertoa vielä.." Gustav sanoi nolona.

- "Anteeks..?" nauru lakkasi kuin seinään.

- "Siitä tulee tosi söpöä! Voi, kuvitelkaa mun oma pikkuhippiauringonkukkakultakalalla erivärisiä kukkia vaaleassa parrassa! Voi, susta tulee niin söpö!" Flora hehkutti.

- "Jooh, ja kuvitelkaas talvella! Pikkuisia jääpuikkoja täynnä! Niin söpöä!" Tom imitoi Floraa.

- "Hehehee, ja perjantaisin siinä näkyy koko viikon ruokalista! SÖPÖÄ!!!" Georg liittyi ilkkumiseen.

- "Eiku tää on hyvä! Bill, nyt sun ei tartte hommata joulupukin partaa, meidän Gustavilla on jo!" Tom sanoi vitsikkäästi ja sai Georgin käkättämään kuin viimeistä päivää. Bill ei voinut enää hillitä nauruaan. Hän kuvitteli jo Gustavin fiilistelemässä vaaleanpunaiset aurinkolasit päässään, leveälahkeiset housut jalassaan ja löysä kukkapaita päällä Hippijaijei -festareilla, Beatlesien tahtiin!

- "Naurakaa te vaan! Isoisän haamu tulee yöllä kummittelemaan teidän uniin!" Flora uhkasi.

- "Niin varmaan! Se tulee varmaan maripilvi perässään!" Tom mulkaisi Floraa. Riita oli jo mukavaa vauhtia alkamassa, mutta sen keskeytti puhelinsoitto.

- "Haloo..?" Bill vastasi puhelimeen. Tuli haudanhiljaista.

- "Poliisilaitokselta, iltapäivää.. Onkohan Bill Kaulitz, Rosan isä, kotona..?" kuului matala miehen ääni.

- "Pu-puhelimessa.." Bill nielaisi. Olivatko he löytäneet Rosan..?

- "Olemme hyvin pahoillamme, mutta tyttärenne on löydetty kuolleena Hampurin Koulukadun varrelta..." poliisi sanoi. Bill ei sanonut mitään. Rosa..? Oliko... Oliko... Oliko Rosa nyt... Kuollut..? Oliko hänen pikku enkelinsä saanut siivet selkäänsä ja lentänyt pois hänen sylistään..?

- "Bill, mitä ne sano?" Gustav vaati tietää. Bill ei edes kuullut kysymystä. Hän tunsi kyynelten tulevan silmiinsä.

- "Herra Kaulitz..? Oletteko vielä siellä...?" poliisi kyseli.

- "J-joo..." Bill sanoi hiljaa. Miltei kuiskaten. Liian aikaisin! Ei Rosa voinut olla kuollut! Ei hänen pikku tyttönsä! Ei!

- "Voitte tulla tunnistamaan ruumiin tänään kello 16 - 18 Leipzigin keskussairaalaan.. Varoitan, näky voi olla erittäin kamala." poliisi sanoi. - "Otan osaa.."

- "Kiitos..." Bill sanoi ja laski luurin paikoilleen.

- "Mitä ne sano..? Mitä ne sano? Onko Rosa löytynyt? Häh?!" Georg tenttasi. Bill ei voinut enää pidätellä kyyneleitä. Hän vajosi lattialle ja tunsi voimakkaan heikkouden ja surun aallon menevän hänen lävitseen miljoonan veitsen lailla. Hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen pikku enkelinsä oli nyt ihan oikeasti enkeli...

~

Anteeks, että kesti ja anteeks että vuodatus raiskaa fontit sun muut.. Uudistukset on perseestä!! x_______x

Puolitoista vuotta oli kulunut siitä, kun ihmeitä oli tapahtunut. Eräs tyttö oli menettämässä toivonsa, mutta sitten eräs poika, jota tyttö luuli enkeliksi, auttoi häntä jaksamaan ja antoi hänelle toivoa paremmasta huomisesta. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt pojan kasvoja, vain kuullut hänen äänensä. Tyttö ja poika rakastuivat. Pian tytön toive näön palautumisesta kantoi hedelmää, ja tyttö pääsi leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen kului viikkoja, ennen kuin tyttö sai näkönsä takaisin. Se tapahtui eräs kaunis aamu, kun tyttö ja poika makasivat vierekkäin.. Tyttö avasi silmänsä ja näki pojan kasvot. Se oli hänen elämänsä onnellisin päivä.

Pian tyttö ja poika saivat lapsen, tytön nimeltä Rosa. Rosalla oli vaaleanruskeat hiukset, niin kuin pojalla pienenä. Rosan syntymän jälkeen tyttö ja poika menivät naimisiin ja muuttivat ahtaasta vuokrakämpästä isompaan omakotitaloon. Poika keikkaili suurimman osan vuodesta bändinsä kanssa, mutta heidän rakkautensa säilyi... Kunnes....

~~~

Eräänä valkeana aamuna satoi lunta. Bill ja Cathy pukivat Rosaa toppahaalariin. Talvi oli ollut Saksassa tavallista kylmempi ja lumisempi. Lunta oli tuiskuttanut koko viimeyön heidän ovensa eteen, niin että Bill ei ollut saada sitä auki. Hän oli harjannut lumet pois portailta ja kolannut polun kadulle. Bemari oli onneksi suojassa autotallissa, Bill ei pystynyt edes kuvittelemaan minkälainen kasa lunta auton päällä olisi ollut. Rosa jokelsi ja nauroi kun Bill nosti hänet ylös.

- "Voi.. Tiesikkö sä että isi rakastaa sua ihan hirveesti just ton takia!" Bill hymyili ja antoi tyttärelleen suukon.

- "Bill! Älä ala söpistelemään!" Cathy naurahti. Söpistelemisellä Cathy tarkoitti Rosan suloisen jokelluksen hehkuttamista.

- "Ahaa, sä oot mustis!" Bill hörisi ja lähestyi Cathya kerjäten pusua.

- "Ääh, lopeta!" Cathy nauroi ja näytti Billille kieltä.

- "En, anna pusu!" Bill vaati ja mutristi suunsa pusuvalmiuteen. Cathy naurahti hyväntuulisena ja asetti kätensä Billin hartioille. Billin hengitys haisi tupakalta, mutta Cathy ei antanut sen häiritä. Hän vain halusi suudella Billiä, tästä hetkestä ikuisuteen. Rosa äännähti malttamattomasti Billin sylissä. Bill irrottautui suudelmasta.

- "Jahas.. Mini-minä haluais jo ulos.." Bill hymyili ja laittoi vapaalla kädellä mustan pipon paremmin päähänsä. Rosa näpersi hänen villaista kaulahuiviaan. Äiti oli tehnyt sen Billille viime jouluna.

- "Mikä mini-minä?" Cathy nauroi.

- "Mini-minä! Rosa on niin samanlainen kuin mä! Kato nyt sitä... Samanlaiset silmät kuin mulla... Hiukset..-" Bill hipaisi kiharan Rosan poskelta lakin alle piiloon. - "... No, ei ne enää niin samanlaiset oo! Mutta sitten.. Hmm..." Bill oli hetken hiljaa ja tarkasteli Rosaa joka puolelta, Cathyn katsoessa huvittuneena. Sitten hän aukaisi suunsa.

- "Selvästi sun korvat ja jättimäinen nenä!" Bill totesi tyynesti, aukaisi ulko-oven ja laski Rosan lastenrattaisiin. Cathyn hymy valahti ja hän katsoi Billiin kiukkuisesti.

- "Mulla ei ole jättimäistä nenää!" hän mulkaisi Billiä ja mutristi suutaan.

- "Hehe... Kyllä sulla on ainakin isompi kuin Geor-... Auts!" Bill ulvaisi ja tunsi miten kylmä lumi valui hänen niskaansa. Bill katsahti Cathya, joka tähtäsi toisella lumipallolla Billiä.

- "Minä sulle isot nenät näytän!" hän huudahti ja heitti lumipallon. Bill ehti väistää tarkan heiton nipin napin. Väistäessään hän tömähti lumihankeen. Cathy käytti tilaisuutta hyväkseen ja lösähti Billin päälle.

- "Auts.. Huoh... Herranen aika, eikö ne raskauskilot lähde koskaan?!" Bill väänsi naamansa irvistykseen.

- "Hah, eilenhän sä kannoit mut sänkyyn kun mä olin kuulemma nukahtanut sun syliin! Ethän sä edes valittanut?" Cathy puolustautui. Billin kasvoille nousi virnistys ja hän paini itsensä Cathyn päälle.

- "Multa menikin jaloista tunto!" hän hörötti, kuin parhaallekin vitsille. He olisivat painineet varmaan koko päivän, jollei Rosa olisi alkanut itkemään.

- "No niin! Sen siitä saa, kun alkaa kiusaamaan!" Cathy sanoi huvittuneena Billin päällä ja tunki vielä lunta hänen naamaansa.

- "Hei!" Bill ähkäisi pyyhkiessään lunta pois naamaltaan. Cathy nousi ensimmäisenä ja meni Rosan luo. Hän nosti Rosan syliinsä ja hyssytteli tätä, Billin kompuroidessa epätoivoisesti ylös. Samassa Billin kännykkä soi.

- "Hei, Tom!" Bill vastasi iloisena ja pyyhki vielä lunta pois olkapäiltään.

-"Hei! Mitenkäs teidän arkeen sinne syrjäiseen Leipzigiin..?" Tom kysyi.

- "Haha, no ihan hyvin... Oon menossa puistoon mun tyttöjen kanssa." Bill sanoi ja hänen kasvoilleen piirtyi hymy. " - Mitäs sinne suureen ja mahtavaan Berliiniin..?"

- "Noh... Tässähän tämä.. Georg oli saanut pokattua jonkun naisen eilen baarista ja se on nyt meillä tossa sohvalla nukkumassa puolialastomana, mukaanlukien Hagen itse.. Gustav on alkanut seurustelemaan jonkun ihme hippi-jooga-eläinaktivistin kanssa.." Tom luetteli. Bill ei voinut olla nauramatta. - "Hippi-jooga-eläinaktivisti..?" hän hörisi.

- "Nimenomaan! Se alkoi luettemaan mulle jostain joogan vaikutuksesta matemaattiseen ajatteluun ja se näytti mulle sen tatuointia.. Siinä oli minkin kuva ja alhaalla teksti 'Turkis on murhaa!'. Yh, et halua tietää missä se tatuointi oli! Ja olisitpa nähnyt ne se sen vaatteet.. Herran jestas, se on kaivanut ne varmaan jostain Beatlesien katakombista!" Tom kuulosti väsyneeltä.

- "Hehehe... Voi veli-parkaa.. Joutuu kärsimään... Noh, kaipa sunkin täytyy nyt etsiä tyttöystävä, kun kerta Gustavillakin on!" Bill hymyili.

- "Joo, ei kiitos.. Parisuhde ei oo mun juttu..." Tom huokaisi. He puhuivat vielä vähänaikaa uudesta levystä, jota he alkaisivat työstämään syksyksi ja äidin terveisistä Billille ja Cathylle.

- "Bill! Tuu jo!" Cathy marisi ja heijasi rattaita edes takaisin.

- "Okei.. Kuule, Tom.. Mun pitää lopettaa, me lähdetään sinne puistoon, vielä kun se on tyhjä ja rauhallinen." Bill sanoi ja katsahti isällisesti Cathyyn.

- "Okei.. Niin, vielä siitä että eikös Rosan syntymäpäivä oo kohta..?" Tom kysyi. Billin ei kauaa tarvinnut miettiä.

- "Joo, 3. helmikuuta!" Bill sanoi maireasti. Miten hän voisi unohtaa ihanan tyttärensä syntymäpäivän..?

- "Aijaaa.. Ei se ollutkaan 5. helmikuuta.. No mä kelasin, että tulisin silloin käymään..? Kummisetä kun olen.." Tom mutisi. Bill hymyili ja sanoi että se sopii, hyvästeli Tomin ja laittoi puhelimen pois päältä. Sitten hän tunki sen nahkatakkinsa taskuun. Soittakoot myöhemmin, olkoot se kuka tahansa! Mä omistan tän päivän vain Cathylle ja Rosalle!

- "Mennäänkö jo..?" Cathy polki jalkaansa kärsimättömästi. Billin kasvoille hiipi hymy.

- "Joo, mennään.." hän sanoi ja otti Cathya kädestä, lykäten toisella kädellä lastenvaunuja.

~~~

He saapuivat puistoon. - "Mä käyn tuolla kioskilla ostamassa meille karkkia.." Bill ilmoitti Cathylle.

- "Okei.." Cathy hymyili ja jäi istumaan vihreälle puistonpenkille, jonka takana oli suuri vaahtera. Bill hymyili, antoi Cathylle suukon ja meni hypähdellen kioskille.

~~~

- "Hei! Mitä saisi olla..?" miesmyyjä kysyi.

- "Nallekarkkeja, kaksi pussia." Bill sanoi ja osoitti karkkihyllyä. Cathy rakasti niitä. Myyjä nosti pussit hyllyltä ja laittoi ne Billin eteen. - "Muuta...?" hän kysyi ja katsoi Billiä kulmiensa alta.

- "Hetkinen... Kaksi kaakaota, kiitos.." Bill sanoi ja nyökkäsi kahviautomaattiin päin.

- "Selvä.. Keskikokoinen vai suuri..?" myyjä kysyi.

- "Keskikokoinen.." Bill sanoi hymyssä suin. Kaakao varmasti lämmittäisi kirpeän pakkaskävelyn jälkeen.

- "Se tekee viisi euroa" myyjä sanoi ja ojensi kätensä. Bill asetti viiden euron setelin myyjän käteen.

- "Kiitos.." Bill kiitteli, laittoi karkkipussit takkinsa taskuun ja otti lämpöiset pahvimukit käteensä. Samassa hän kuuli jarrujen kitisevän äänen ja kiljaisun.

~~~

Missä oletkaan, en lakkaa etsimästä
Mitä tahansa se vaatii, minun on saatava tietää

~~~

- "CATHY!" Bill huudahti ja heitti kaakaomukit kädestään. Cathy makasi verisenä ja elottomana jäisessä maassa. Lumeen oli painautunut vahvat renkaanjäljet, jotka olivat koukanneet tieltä puistopolulle. Penkki oli kaatunut siinä hätäkässä.

- "Cathy! Mi-mitä..." Bill aloitti ja laittoi kätensä Cathyn pään tueksi. Mutta... Missä..? - "Ei! Ei voi olla... Rosa.. Rosa!!" Bill huusi, kun näki kaatuneet lastenvaunut. Hän konttasi nopeasti punaisten lastenvaunujen luo. Rosaa ei näkynyt missään. Ei edes pientä hiuskiharaa.

- "ROSA! ROSAAAA!!" Bill huusi epätoivoisena.

- "Mitä kummaa täällä oikein tapahtuu?!" myyjä tuli juosten valkoinen essu päällään.

- "S-soita a-a-ambulanssi.." Bill sanoi ja palasi Cathyn luo. Hän yritti herättää tätä itku kurkussa. Cathy... Cathy.. Ole kiltti ja herää, meidän pikkuinen lapsi on kadoksissa.. Bill muodosti rukouksen huulilleen ja nosti katseensa pilviseen ja lumiseen taivaaseen.

- "Auta mua nyt.." Bill kuiskasi ja pian hän kuuli ambulanssin sireenin kimeän äänen.

~~~~~

Eli jatko-osa Sterben Für Dichiin.. ^________^

Sourin pyynnöstä.. ;>

Lukeekos tätä kukaan..??????

Wou.. Tuli niin hyvä fiilis, ku luki noita kommentteja.. :> Voi että.. :")

------------

Paramore - Decode

http://www.youtube.com/watch?v=jgfVeFRCYPA

-----------

12.

"Mmh... Mm... Aih..." Tom mumisi ja raotti silmiään. Tumman pimeyden sijasta hän näki kirkkaan valon. Kaikki näkyi kahtena. Mitä helvettiä..? Missä ihmeessä hän oli..? Sitten hän näki kaiken selvästi. Totta tosiaan... Hän oli sairaalassa... Hän muisteli miten oli päätynyt tänne. Yhtäkkiä oli vain pimeää, kuului vaimeita ääni ja sitten kaikki hiljeni. Oli pimeää ja niin hiljaista... Pian hän tajusi olevansa sairaalassa. Ei Billin sairaalassa vaan terveyskeskuksessa.. Jokin liikahti huoneessa. Tom kääntyi katsomaan, mikä liikkeen aiheutti. "Joanna...?" Tom kysyi varovasti. Joanna nyyhkäisi kerran ja kääntyi sitten katsomaan Tomia. "Hei..." hän sanoi vaisusti. Tom ei ymmärtänyt, miksi Joanna oli niin hiljainen. "Mikä on..? Ei kai Billille oo sattunut mitään, eihän?" Tom kysyi ja tunsi heti huolen painavan rinnassaan. "Mä oon kunnossa.. Sä ootki nukkunu kaks päivää putkeen.." Billin ääni kuului Tomin vasemmalta puolelta. "Bill? Voi! Mahtavaa nähdä sua! Woh! Kaks päivää! Tais tulla uus ennätys, mä rökitin sut kaks..." "Mikset sä heti kertonu, että sulla on HIV..?" Joanna kysyi katkerasti nyyhkyttäen. Tom ei osannut sanoa mitään. Mistä Joanna ja Bill olivat saaneet tietää..? Tom oli hiljaa, eikä voinut katsoa kumpaakaan silmiin. "Bill, ootko sä tutustunu jo Michelleen..?" Tom kysyi yrittäen vaihtaa puheenaihetta. "Me jutellaan siitä myöhemmin..." Bill sanoi tylysti. "Miksi sä et kertonut mulle, että sulla on HIV?!" Joanna parkaisi. "Mähän yritin kertoa sulle silloin kaupan edessä, mutta sä lähdit pois ja sanoit ettet halua kuulla enää mun valheita..." Tom sanoi ja madalsi ääntään. "Mikset sä vaan kertonut?! Miksi sä et kertonu heti? Sulla oli tilaisuus!" Joanna huomautti ja katsoi Tomia kyyneleisin silmin. "Joanna, mä en... En halunnut satuttaa sua enää.." Tom kuiskasi, hän tuijotti ulos lasista. "Tom, etkö sä tajua että se sattuu enemmän, kun sä et kerro mulle mitään! Eikö se oo jo kerran nähty? Miten kävi ku sä et kertonut että sä olit pettänyt mua? Jos sä olisit kertonut sen silloin, me ei ehkä oltas tässä riitelemässä!" Joanna puuskahti ja katsoi lohduttomana Tomiin. "Mä.. Mä vaan rakastin sua niin paljon ja ajattelin että olis parempi jos sä et tietäis... Mä halusin kertoa vasta lopussa.." "Tom! Ei oo mitään loppua! Älä puhu tollasia!" Bill kimisi. "Ihan sama... En mä halua elätä peläten huomista päivää... Missä mä silloin oon ja mitä mulle tapahtuu..." Tom huokaisi raskaasti. "Tom , etsä saa luovuttaa...! Sun täytyy jatkaa!" Joanna parahti. "Jatkaa..? Miks..? Tokio Hotelia ei enää oo, ja veli.. Noh, veli nyt on..." Tom sanoi ja naurahti. "... Mutta ei lapsia, eikä elämän rakkautta.. Mun oma vikani sekin, itsehän mä koko tän sotkun järjestin... Pitäisihän aikuisen miehen tietää..." Tom sanoi toruvasti itselleen. Bill ja Joanna katsahtivat toisiinsa huolestuneina. "Tom.. Sulla on niin paljon, minkä vuoksi elää... Et sä saa luovuttaa! Sitä paitsi, yli puolet HIV-potilaista elää vielä monta onnellista vuotta...!" Bill yritti lohduttaa, Tom nyökkäsi hiljaa. "Tom.." Joanna aloitti. Tom nosti katseensa. "Mitä..?" hänen kasvoilleen piirtyi pieni hymy. Joanna sentään puhui hänelle kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.. "Voitasko me palata yhteen..? Mä... Mä.. Mä rakastan sua vieläkin... Ihan helvetisti.." Joanna sanoi ja otti Tomia kädestä.

Niimpä Tom, Joanna, Michelle, Bill ja Lucas muuttivat takaisin Saksaan. Joanna ja Tom muuttivat omaan asuntoon Berliiniin, ja he ostivat myös kaksi kania; Rozette ja Benny. Bill oli aluksi hyvin hämillään saadessaan tietää että hänellä on poika. Aluksi hän oli hyvin pahoillaan Michellelle, ja lupasi hoitaa Lucasia aina silloin kuin Michelle tarvitsi apua. Kummallekkaan ei tullut mieleenkään muuttaa yhteen ja aloittaa pikkuperheen elämä. Ei, eiväthän he oikeastaan edes tunteneet toisiaan, heillä vain sattui olemaan lapsi. He kävivät yhdessä puistossa leikkimässä Lucasin kanssa ja kahvilassa syömässä suuria jäätelöannoksia. Heistä tuli hyvät ystävät, eikä heistä kumpikaan halunnut sen enempää vielä. Georg ja Gustav olivat elelivät edelleen yhteisessä poikamiesboksissaan Hampurissa. He vierailivat usein Berliinissä, syynä kuulemma se että pääkaupunkiseudulla oli parempia baareja...

Tom ja Bill olivat lähteneet kahdestaan käymään Hampurissa, Gustavin ja Georgin luona. He olivat jutelleet paljon puhelimessa ja messengerissä yhdestä asiasta, joka tuntui oikealta juuri nyt. Alunperin se olikin ollut Tomin idea. Heistä kaikista se oli ollut mainio ajatus. Kerrankin he olivat lähteneet Billin autolla liikenteeseen. Tom oli antanut koko ajan Billille ohjeita ja valittanut hänelle, että hän ajaa kuin nainen. Bill oli hermostunut ja mainannut ajaa päin punaisia. Vihdoin he pääsivät suuren kerrostalon eteen. Bill parkkeerasi autonsa ja he kummatkin nousivat ylös autosta. "Kato nyt, miten sä parkkeerasit!" Tom murahti. "Äh, anna jo olla! Saat kävellä seuraavan kerran!" Bill oli mulkaissut Tomia murhaavasti. He menivät sisälle kerrostaloon. Se oli aika uusi, ja sisältä päin harmaanvihreä. Bill inhosi seinien värejä. Hän ei vaivautunut käyttämään hissin sijasta portaita, vaan painoi hissinnappulaa kuudenteen kerrokseen. Kun he astuivat ulos hissistä, heti heidän silmiinsä tarttui sukunimet Schäfer ja Listing. Bill painoi ovikelloa parikertaa. "Siellä on Bill ja Tom! Gustav, mee avaamaan!" kuului Georgin ääni. "No mee ite! Mä oon suihkussa!" Gustav huusi. "Mä oonki vessassa!" Georg kivahti vastaukseksi. "Ihan sama, sulla on helpommat lähtökohdat! Pyyhkäse ja mene!" kuului Gustav huudahdus. Tom ja Bill nauroivat Pian Georg tuli avaamaan. "Tulkaa sisään! Menkää keittiöön, siellä on pizzaa... Billille salamia, Tomille katkarapu..." Georg neuvoi ja juoksi nopeasti takaisin vessaan. "Kiitti, kaverit! Mä jouduinkin autonkyytillä pelätä niin paljon, että ehti tulla nälkä." Tom virnisti Billille. "No niin varmaan! Ei ollu mun vika, ite sä koko ajan häsläsit siinä vieressä!" Bill kivahti ja aukaisi pizzapaketin. "Jääkaapissa on limsaa tai maitoa..." Gustav sanoi ja pyyhe vyötäröllään kiiruhti keittiön ohi omaan huoneeseensa. "Okei, kiitti.." Bill sanoi ja ryhtyi kaivamaan jääkaappia. Hän otti sieltä puolen litran Jaffa-pullon. Tom valtasi ensitöikseen olohuoneen nojatuolin, pizzan ja kokispullon kera.

"Ollaanko me yhtä mieltä tästä..?" Gustav kysyi. "Joo, ollaan.." Tom ja Bill vastasivat kuorona. "Okei... Jos sä Bill soitat Davidille..?" Gustav katsahti Billiin. "Ai nyt hetikö..?" Tom kysäisi. "Joo.. Nyt heti, niin saadaan se pois alta.." Gustav sanoi. Georg huokaisi raskaasti. "Älä välitä, tää on meille kaikille rankkaa.." Tom taputti kädellään Georgin selkää. "Joo..." Georg sanoi haikeasti. "Haloo, onko David..? Joo, täällä Bill... Joo, hyvää kuuluu! Meillä menee hyvin, kaikilla! Okei, joo... Niin tota... Oisko mahdollista että me tultas studioon vaikka.. Ens viikolla...?" Bill puheli. Pojat kuuntelivat vaitonaisina. "Ei... Ei, ei me mitään sellasta ajateltu.. Me ajateltiin että me tehtäs single ja sitten... Joo, aivan.. Sopimuksen saa purkaa ja sitten... Sovittasko päivämäärä jäähyväiskonsertille..?"

13. [[END]]

-------

Apocalyptica - I Don't Care

http://www.youtube.com/watch?v=BNS5hVYskYE

---------

Single oli valmis. Uskomatonta, kuinka nopeasti se oli valmistunut. Bändiläiset olivat tehneet sen kokonaan itse, vaikka David oli ehdottanut toista laulua, mutta oli lopulta tullut siihen tulokseen että poikien itse tekemä kappale oli täydellinen viimeiseksi singleksi. Bill oli kirjoittanut sanat yhdessä Tomin kanssa, kun taas he kaikki hoitivat sävellyspuolen ja pian oli biisi valmis. He menivät studioon, Tomin oli vaikeas uskoa että hän istui viimeistä kertaa siinä soittamassa kitaraansa, korvalaput päässä ja mikki kitaran edessä.

"Soudcheck... Ich bin da... Sen jälkeen Rette Mich ja In die nacht.." Bill sanoi, kun tutki lappua jossa oli kaikki kappaleet. Tulossa oli yli neljän tunnin spektaakeli, jossa oli mukana televisio ja radio. Koko homma järjestettiin Oberhausenissa. Pojat soittivat kappaleita, etenkin singlejä ja kaikkein vanhimpia lauluja, jopa Devilishin aikaisia. Suurelta screeniltä näytettiin heidän uransa tähtihetkiä, koko heidän uransa suurin keikka oli tulossa.. Ja siinä olisi mukana koko maailma. Lehdet toitottivat huikeaa päätöskeikkaa ja liput menivät alle viidessätoista minuutissa. Paikalle huhuttii saapuvan myös suuria tähtiä Amerikasta asti. Sitä mukaan kun suuri keikapäivä läheni, Tomin tila alkoi mennä yhä heikompaan; hän oli pyörtyillyt, oksennellut ja nukkunut tavallista enemmän.. Bill oli ehdottanut jo keikan peruuttamista Tomille. "Sitä saatanan keikkaa ei peruta! Mä soitan siellä vaikka hauta-arkussa, jos on pakko!" Tom oli uhannut ja Bill oli antanut periksi. Kyllä Tom itse tiesi minkälaisessa tilanteessa hän oli. Bill, Georg, Gustav tai kukaan muukaan ei osannut aavistaa mitä Tom ajatteli suuren konserttipäivän aamuna...

"Miksi lopettatte mahtavan uranne..? Teillähän olisi vielä paljon mahdollisuuksia päästä yhdeksi maailman arvostetuimmista bändeistä..?" haastattelija kysyi. Bill katsahto varovaisesti Tomiin. "Takaamme, että kaikki selviää illalla... Myös syy lopettamiseemme.." Bill sanoi. Tom oli ollut jotenkin koko päivän alamaissa, eikä osannut oikeastaan sanoa juuta eikä jaata mihinkään... "Bill, miten olet toipunut sairaudestasi..?" haastatteli käänsi katseensa Billiin. "Oikein hyvin, kiitos... Olin siellä kauan.. En olisi selvinnyt hoito operaatioista ilman Tomia." Bill sanoi ja hymyili kameralle. "Aivan... Mitenkäs te, Gustav ja Georg..? Miten olette viettäneet aikaanne..? Jäitte kuulemma tänne kotimaahan, kun Bill ja Tom olivat Ranskassa?" Gustav nosti hymyn huulilleen. "Joo... Minä ja Georg tosiaan jäimme Saksaan, mutta kävimme Ranskassa hyvin usein Billin ja Tomin äidin kanssa.." hän selosti. Haastattelija nyökkäsi ja siirsi katseensa Tomiin. "Tom, entä sinä..? Kuulin, ettet asunut Ranskassa yksin.. Pikkulinnut visersivät kahdesta saksalaisnaisesta." haastatteli näytti kuin hän olisi yrittänyt porautua Tomin mieleen. Tom ei reagoinut mitenkään kysymykseen. "Too-oom..? Kuulitko sinä, mitä kysyin?" haastattelija kysyi. Bill tökkäsi Tomia kylkeen, mutta Tom vain istui paikallaan ja katsoi käsiään. "Tom!" Gustav suhahti Tomille. Bill katsoi toivottamana Tomia. "Tom! Kuulitko sä..?" hän kysyi varovaisesti. Tom puisti päätään. "Ööhm... Ki-kiitos seurastanne! Näemme jälleen ensi viikolla samaan aikaan VIVA'lla! Nyt... Hyvää päivänjatkoa ja muistakaa katsoa illalla huikea Tokio Hotel -show tällä samalla kanavalla!" haastattelija hymyili leveästi kameralle ja näytti 'poikki' -merkkiä. "Se on purkissa!" kuului huudahdus lavasteiden takaa. "Tom..? Mikä sulla on?" Georg kysyi ja yritti saada Tomiin katsekontaktia. "E-ei mikään..." Tom sanoi yhtäkkiä ja nousi levottomana ylös. "Eikös meillä ollut vielä pari kuvausta..?" Tom kysyi ja kiiruhti takahuoneeseen. Bill katsahti Gustaviin surullisena. Tom oli totaalisesti poissa tolaltaan.. "Odota, Tom!" Georg huusi Tomin perään. "No..? Hei, Gustav ja Bill! Pistäkää vauhtia! Me myöhästytään kohta!" Tom huikkasi ja lampsi nopeasti huoneeseen. "Tom! Ootko sä ihan varma, että sä jaksat..?" Gustav kysyi Tomilta. Tom katsoi Gustavia kuin jotain hullua. "No totta kai mä jaksan! Mä oon elämäni kunnossa! Mennään jo, vauhtia jätkät!"

Tom istui rauhallisesti sohvalla. Oli tainut vierähtää jo vuosi tai pari, kun hän oli viimeksi istunut Oberhausenin takahuoneen mustalla nahkasohvalla. Hän näppäili kitarastaan heidän uuden singlensä säveliä. Tosiaan.. Se oli viimeinen single... Tuntui niin uskomattomalta ajatella niin. Kaiken tämän upean jälkeen... Se oli heidän viimeinen singlensä, johon tiivistyi koko heidän loistokas ura. "Vielä puolituntia..." Bill sanoi ja sytytti tupakkansa. Hän poltti aina ennen keikkaa ja keikan jälkeen... Siitä oli tullut tapa sen jälkeen kun he olivat keikkailleet ensimmäisen kerran Amerikassa. Bill katsoi hermostuneena kelloa ja käveli ympäri huonetta. "Rauhotu nyt vähän!" Georg naurahti. Gustavin suu piirtyi leveään hymyyn. "Ota vaikka mallia Tomista, se istuu tyynesti näpytellen kitaraa, kun sä taas oot puoliks hermoraunio!" hän hihitti. "No en mä voikkaan olla samanlainen kuin Tom!" Bill murahti ja imaisi vielä parit savut tupakastaan, ennen kuin lyttäsi sen tuhkakuppiin.

"Neljä... Kolme.. Kaksi... Yksi.. Ja menoksi!" keikkaohjaaja sanoi ja Bill ryntäsi lavalla, jossa muut olivat ja soittivat Übers ende der weltin alkusäveliä. Hän tunsi jännittävän, sähköisen virran menevän aina varpaista pääkoppaan asti. Hän kuuli kovimmat kiljaisut ja huudot, hän tunsi laulavansa paremmin kuin koskaan, Tom, Georg ja Gustav soittivat vahvimmin ja kovemmin kuin koskaan ennen. Fiilis oli mahtavempi kuin koskaan ennen! Bill huudatti faneja heittämällä sadan euron nahkatakkinsa yleisön sekaan ja vilauttamalla tatuointiaan. Hän hyppi ja riehui lavalla rajummin kuin koskaan. Hän tunsi olevansa tulessa! Sitä he olivat kaikki. Tom, Georg, Gustav, hän, fanit, halli... Koko maailma oli tulessa! Kappaleet vaihtuivat tiuhaan tahtiin, viimeiseksi he soittivat uutta singleään. Bill lauloi. Hän katsoi Tomia. Tomin silmät olivat kiinni. Ensimmäistä kertaa Bill ei osannut arvata, mitä Tom ajatteli. Tom soitti edelleen, kun Bill keskeytti laulunsa. Nyt... Tai ei koskaan. "Tom..." Bill sanoi mikkiin ja meni Tomin viereen. Tom hiljensi soittoaan ja lopulta lopetti. Koko halli oli hiljaa ja kuunteli. "Tom... Meidän pitää kertoa.." Bill sanoi ja katsoi Tomia rohkaisevasti. "Nytkö..?" Tom kysyi epävarmasti. Georg tuli heidän luokseen ja viittoi Gustavia rumpujen takaa. "Sä pystyt siihen... Tom , me ollaan niille velkaa totuus!" Georg sanoi. Tom naurahti ja taputti Georgia selkään. "Hagen.. Kerrankin sun puheissa on ideaa..." hän sanoi. Bill ojensi Tomille mikin ja hän nosti sen huulilleen. "Hei..." Tom aloitti ja sai kiljuvan vastauksen. "Mun täytyy kertoa teille kaikille jotain..." Tom sanoi ja vakavoitui. Halli hiljeni hullunmyräkästä ja kaikki tuntuivat katsovan odottavasti Tomia. "Syy meidän lopetukseen... Se ei ole se, että me haluttais lopettaa... Minä, me kaikki bändiläiset.. Me oltais haluttu tehdä musiikkia koko loppu elämä.. Ja ehkä noi tekeekin.." Tom sanoi ja kiersi silmillään vuorollaan kaikissa bändiläisissä. "No.. Anyway... Mun... Mun pitää kertoa teille... Miks mä en tule enää jatkamaan musiikkialalla ja tuskin missään muuallakaan." Tom sanoi ja katsoi yleisöön, nostattaen pienen hymyn huulilleen. "Mulla... Äh, tää on niin vaikeeta..." Tom sanoi ja huokaisi syvään. "Mulla on.. Vakava sairaus..." Tom sanoi ja hallissa kuului kohahdus. Tom katsoi fanien itkeviä, surullisia silmiä. Kukaan ei hymyillyt, ei kiljunut... Kaikki olivat hiljaa. Ensimmäistä kertaa.. "Mä.. Mä olen pahoillani..." Tom sanoi, laittoi mikin maahan ja lähti nopein askelein pois. Hän vilkaisi samalla itkevää Billiä, joka ei osannut muuta kuin itkeä. Hoitakaa tää homma kotiin, pojat.. Tom ajatteli purren huultaan ja heitti korvanapin pois. Se oli ohi nyt! Tom näki Joannan ja Michellen takahuoneessa. Joanna nousi heti seisomaan. "Tom, mikä sulla on..?" hän kysyi ja säntäsi Tomin perään. Tom sieppasi pöydältä autonsa avaimet ja avasi takaoven. "Tom! Mitä tapahtui? Minne sä menet?" Joannan huudot hukkuivat auton käynnistykseen. "Tom! Odota! Mä tulen mukaan!" Joanna huusi ja juoksi kylmän asfaltin läpi auton luokse. Tom ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan painoi kaasua. "Tom!! Mun pitää kertoa sulle jotain! TOM!" Joanna huudahti epätoivoisesti ja jäi katsomaan toivottomana auton perään.

Se oli ohi... Kaikki oli ohi... Tom huokaisi ja ajoi kaupungin läpi, ja oli juuri saapunut sillalle. Samassa siniset valot välähtivät peileissä. "Täällä on poliisi! Pysähtykää välittömästi! Pidätämme teidät murhasta! Olkaa hyvä ja ajakaa auto tiensivuun!" Tom kuuli. Tätä Tom oli pelännyt.. Oli pelännyt koko ajan, valvonut unettomia öitä... Tom oli aikeissa pysäyttää, mutta samassa hänen päähänsä iski hirvittävä kipu. Se sokaisi hänet ja Tom menetti auton hallinnan. Hän kuuli sireenin äänen, jarrujen kirskahduksia, kovan rysähdyksen ja hetken ajan hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut vuoristoradassa. Tom ei kuullut, ei nähnyt - ei edes hengittänyt.

Niin se aika rientää! Lucasin täyttäessä 7-vuotta, formulakuskin uraa aloitteleva Bill uskalsi tunnustaa olevansa totaalisen rakastunut poikansa äitikultaan. Kauan siinä menikin! Noh, sitä vois varmaan kutsua edistykseksi.. Pian ne meni kihloihin, sitten naimisiin... Samalla ne hommas pari penskaa lisää. Oikeastaan se viimesin oli niin sanotusti 'toivottu vahinkolaukaus'. Lucas sai pikkuveljet. Vanhemman nimi oli Pierre 'Pietu' Hagen Kaulitz, Georgin mukaan. Gerkotus oli kännispäissään alkanut hokemaan jostain Pierrestä, ja niinpä mun älyrikas velipoikani otti neuvosta vaarin ja nimesi poikansa Georgin mukaan (Georg oli siitä hyvin otettu). Iltatähdelle taas tuli nimeksi Tom Lewis 'Leevi' Kaulitz. Se oli mun mielestä ihan hyvin oivallettu! Pitihän suurin ja mahtavin mies saada muutenkin kunniaan kuin setävainaana! Myös äiti tykkäs nimestä ja sano että se on sulosinta mitä Bill on koskaan tehnyt. No jaa, olihan se ihan kivasti aateltu...

Ystävämme Georg siirtyi lavalta lavan taakse. Hän huolehti artistien ja bändien viihtyvyydestä backstagella. Se sopikin Georgille hyvin! Georg tunsi kiertue-elämää sen verran että osasi käsitellä kärttyisiä, väsyneitä esiintyjiä. Kun taas Gustav... Gustavista tuli huipputuottaja. Hän pääsi perustamaan oman levy-yhtien. Doz's nimeltään. Lupaavia bändejä asteli ovesta sisään. Mutta ei Gustav siitä paikasta yksin olisi selvinnyt, ei millään. Juuri sitä varten oli Juli, Gustavin tyttöystävä. He olivat tavanneet - ah, niin romanttisesti - kauppajonossa. Lutusta!

Mun rakkaani... Mun koko elämäni.. Mun henkireikäni. Niin... Mä ja Joanna.. Kumpainenkin rakasti toista niin paljon, että olisi voinut kuolla. Mä ja Joanna ehdittiin tehdä vaikka mitä, ennen kuin mä kuolin.. Pian Joanna olikin raskaana. Eniten mua kadutti se etten mä ollut jäänyt kuuntelemaan silloin.. "Tom!! Mun pitää kertoa sulle jotain! TOM!" Joanna oli huutanut, ja mä olin vain mennyt kohti omaa tuhoani. Ei me oltu ees tajuttu mitään, silloin kun me rakasteltiin.. Ajateltiin vain, että pitihän tääkin tehdä. Kuitenkin... Joanna sai mun taudin ja saikin pian myös keskenmenon...

Kuitenkin.. Nyt Joanna on täällä mun kanssa... Me ollaan onnellisia ja nyt me ollaan yhdessä - ennen, nyt, aina ja ikuisesti, eikä kuolemakaan voi meitä enää erottaa.

----

Lopusta oli tarkoituskin tulla sekava.. Noh, kuitenkin.. Tässä se nyt oli.. :) Toivon, että tykkäsitte edes vähän.. :> Tätä oli mukava kirjoittaa, kun mulla on noin ihania lukijoita.. ^___^

Kiitos.

1.

Niin kaunista… "Kaunista.." mä henkäisin ja kuuntelin. Billin ääni oli niin ihana! Sen ääni sopi tähän täydellisesti.. Kauniimpaa kuin linnun laulu, kauniimpaa kuin puron solina.. Täydellistä! "Voi.. Kuinka mä toivonkaan, että mä saisin nähdä teidät.. Edes kerran!" mä huokaisin ja hyräilin An deiner Seitea.. Turha toivo.. En mä koskaan vois nähdä teitä.. Koskaan! Mä olin sokea… Ihan oikeasti, mä en ollut nähnyt mitään sen yhden illan jälkeen…

Mä olin tuolloin kuusi vuotias. Mulla oli kavereita, olin alottanu just eskarin.. Sinä iltana äiti peitteli mut sänkyyn, ihan niin kuin ennenkin.. Aluksi mä pyörin rauhattomana sängyssä ja saman aikaisesti mä mietin huomista.. Tapaisinko mä sen kivan tytön? Pääsisinkö mä laskemaan liukumäkeä ja sitä rataa.. Syysaurinko paistoi mun ikkunaverhojen lävitse, värjäten mun kalpeat seinät kultaisella värillä…Mä suljin silmäni, ja näin unta auringosta, keijukaismaailmasta, siivekkäistä hevosista, prinsessoista... Kaikesta mistä 6-vuotias pikkutyttö voisi uneksia! Aamulla mä heräsin ja avasin silmäni. Oli pimeää, ajattelin, että oli vielä yö, koska oli niin pimeä.. Sitten mä yritin nukahtaa uudestaan, yritin ja yritin, mutta jostain syystä musta tuntui, ettei kaikki ollut okei.. Pian mä kuulin äidin heleän äänen "Prinsessa, herätys!" Mä kuulin, kuinka äiti asteli mun sängyn viereen ja aukaisi verhot. "Oletko sinä hereillä…? Tänään on eskaripäivä!" äiti hihkaisi ja mä avasin silmäni. Pimeää.. "Äiti, laita valot.." mä pyysin. "No mutta kulta, nehän ovat päällä!" äiti naurahti. "Äiti, laita valot.." mä pyysin vielä kerran. Äiti ei sanonut mitään, oli vain ihan hiljaa. "Kulta.. Onko jokin hullusti?" äitini kysyi. "ÄITI, LAITA VALOT!!!" mä rääkäisin ja nousin istumaan. "Kulta, ei mitään hätää, ei mitään hätää!" mä tunsin, kuinka äiti painoi mut suojelevasti rintaansa vasten.. "Kulta… Kerro…" äiti kehotti ja nosti mut sylinsä. "Minä en näe sinua! Minä en näe mitään!" mä nyyhkäisin, tunsin kuinka silmistäni alkoi vuotaa kyyneliä. "Mitä? Kulta, herää! Herää!" äiti alkoi ravistella mua, mä huusin ja sanoin olevani hereillä. Äiti lopetti, mä tunsin kuinka se tarkasteli mun kasvoja ja kyseli, oliko eilen sattunut mitään. "Eilen ei tapahtunut mitään.." mä vakuutin itku kurkussa. "Odota tässä, kulta.." äiti sanoi, laski mut sängylle istumaan ja meni. Mä kuulin, kuinka sen askeleet loittonivat alakertaan. Sitten se huusi isälle ja käski tulemaan ylös. Pian mä kuulin kahdet askeleet portaissa. "Nuppunen, mikä hätänä?" kuului isän matala, mutta lempeä ääni. "Iskä.. Minä.. Minä en näe sinua…" mä nyyhkäisin ja tunsin kuinka isän suojelevat kädet nostivat mut syliin. "En ymmärrä.. Eilen ei tapahtunut mitään, Cathyn mukaan.." äiti sanoi. Äiti ja isä keskustelivat, kyselivät multa kaikenlaista ja tutkivat mun kasvoja, eteenkin silmiä. Pian mut talutettiin autoon ja matka sairaalaan alkoi..

Lääkäri totesi, että olin sokea ja että mut voidaan yrittää leikata. Hän ei tiennyt syytä sokeuteeni. Jo viikon kuluttua mut leikattiin, ei auttanut.. Mä näin edelleenkin vain pimeää.. Sama lääkäri lähetti meilejä erityisesti silmälääkäreille ja he tulivat katsomaan mua ympäri Saksaa. Kukaan ei osannut sanoa, miksi multa oli yhden yön aikana kadonnut näkö. Kuukauden kuluttua mut leikattiin uudestaan, vieläpä mun syntymäpäivänä. Äiti oli rukoillut mun sängyn vieressä Jumalaa antamaan mun näköni takaisin.. Jumala ei tuntunut kuulevan äidin rukouksia, mä olin edelleen sokea.. Seuraavalla viikolla tuli eräs silmätohtori Ruotsista katsomaan mua. Mä selitin, etten mä nähnyt mitään, enkä tuntenut mitään erikoista sinä yönä. Kaikki oli ollut niin kuin ennenkin.. Seuraavan kolmen vuoden ajan mua kiikutettiin leikkaussalista toiseen, tuloksetta. Eräänä päivänä äiti itki. Mä kysyin, että miksi se itki. "Prinsessa.. Sinä… Olet sokea.. Ehkä ikuisesti… Mutta älä huoli, äiti pysyy sinun rinnallasi koko ajan!" äiti nyyhkäisi ja tarttui mua kädestä. Tota lausetta.. Mä en olisi halunnut koskaan kuulla.. Kaikki toivo.. Oli mennyttä…

Nyt mä istun sänkyni päällä ja kuuntelen musiikkia erikoisradiostani. Meillä kaikki oli erikoista.. Erikoisradio, erikoisportaat, erikoisjääkaappi, erikoistuolit… Mikään ei ollut tavallista! Saman aikaisesti mä tunnustelen silmäluomiani, toivoen että näkö palaisi juuri silloin.. Mä halusin nähdä! Kuinka onnekkaita muut olivat… He näkivät, pystyivät kävelemään tunnustelematta maata jollain vittumaisella kepakolla, lukemaan kirjoja niin kuin muutkin, ei mitään erikoiskirjoja! Ainut aisti, millä mä edes tein jotain, oli kuuleminen.. Jos Tokio Hotelia ei olis, mä olisin luovuttanut jo kauan aikaa sitten… "Kulta, sinulle on puhelu!" äitini, Eva otti mua kädestä ja laittoi siihen puhelimen. "Haloo?" mä vastasin kyllästyneellä äänellä. "Hei, neiti Vollmer! Haluaisimme tehdä sinusta dokumentin… Jos vain sopii…?" naisen ääni kuului puhelimesta. Mä huokaisin. Mitä kiinnostavaa mun paskassa elämässä muka oli?! "Ihan sama…" mutisin ja ojensin puhelimen äidille. "Haloo.." äiti puheli puhelimeen ja meni pois huoneesta. Mä kuulostelin äidin puhetta; "Niin.. Hänellä on ollut vähän vaikeaa… Kyllä… Kyllä, se sopii oikein hyvin! Lauantainako? Sopii! Hyvä on… Kerron hänelle.. Mainiota.. Kuulemiin!" äitini pölötti. Mä huokaisin ja etsin käsilläni kuulokkeita. Löysin ne, otin ne käteeni ja painoin ne korvilleni. Mä lauloin kappaleen mukana. "Lopeta kuuntelu, kun minulla on sinulle asiaa!" kuulin äidin kiukkuisen äänen. Mä tuhahdin ja otin kuulokkeet pois. "Mitä sillä hutsulla oli asiaa?" mä kysyin turhamaisesti. "Sinun pitää siistiä suusi!" äiti tiuskaisi. Vitun sama mitä mä sanoin.. Mulla oli oikeus olla vihainen… Kaikelle.. Etenkin Jumalalle, jos nyt sellaista olikaan.. Se vanha ukko oli vienyt mun näköni! Nyt mä näin pelkkää mustaa ja jouduin säällä kuin säällä käyttämään aurinkolaseja, ettei lasittunut tuijotukseni kerjäisi liikaa huomiota kaupungilla, silloin harvoin kun siellä kävin.. Ja silloinkin pakosta. Kaikki äidin ystävät ja kaverit tulivat monta kertaa viikossa käymään ja kyselivät vointiani.. Viimeiset 11 vuotta ne oli tehnyt niin… Sitten kun ne oli luullu, etten mä kuule, ne oli sääliny mua, kuin mitäkin katukersaa! Ne oli päivitellyt mua ja kyselleet kovasti kaikkea multa. Mä yritin pitää itseni kurissa… Kaikki oli niin paskaa…!

"Miltä se tuntui? Oliko se jotenkin… Kivuliasta?" haastattelija kyseli. "Mä en tuntenut mitään.. Se oli samanlaista, kuin kuka tahansa olisi mennyt nukkumaan…" mä tuhahdin. Mua vitutti koko haastattelu! K-A-I-K-K-I!!! "Miten reagoit? Oliko se pelottavaa?" haastattelija tenttasi. "No mieti ite, jos et aamulla näkiskään mitään!" mä tiuskaisin. Kohta mä en jaksais pitää tätä kaikkee sisälläni… Mä räjähdän! "Poistetaan tuo kysymys.." haastatteli ilmoitti jollekkin, ilmeisesti kameramiehelle. Mun teki mieli kuunnella Tokio Hotelia täysillä.. Miks tää päivä ei loppuis jo?! Mä vastailiin varmaan sataan jo läpikaluttuun kysymykseen ja huokailin välillä tylsistyneenä. "Entä…. Mikä on saanut sinut pysymään jaloillasi?" toi kysymys sai muhun eloa. "Musiikki… Erityisesti Tokio Hotel.. Ilman sitä, ilman Billiä, mä olisin jo kuollut…"

"Musiikki… Erityisesti Tokio Hotel.. Ilman sitä, ilman Billiä, mä olisin jo kuollut…" kuului televisiosta. Mä nostin katseeni kahvikupistani, kun älysin, että tarjoilija oli laittamassa televisiota kiinni. "Ei, älkää! Pyydän!" mä huudahdin ja käskin laittaa teeveetä isommalle. "Mikä siinä bändissä on erikoista? Oletko ollut heidän keikallaan?" haastattelija kysyi. "Kaikki on erikoista! Se musiikki on kuin.. Vettä janoiselle… Mulle Tokio Hotel on elämä.. Köysi, josta mä roikun.. Jos sitä ei olis, mä olisin luovuttanut ajat sitten.." tummatukkainen tyttö vastasi. "Hienosti kuvailtu… Entä mikä on haaveesi?" Tyttö näytti miettivän hetken. "Totta kai haluaisin nähdä.. Jos se ei olisi toteutettavissa, mä haluaisin tavata Tokio Hotelin.. Olla heidän keikallaan, seistä ja kiljua.. Taputtaa käsiä… Kuunnella.." tyttö sanoi ja hymyili lopuksi. "Hei Bill, tuu jo!" Tom huhuili. "Oota vähän..!" mä huusin irrottamatta katsettani tytöstä. "Mitä sä katot? Oho, aika vetävä kimma, vai mitä sanot?" Tom naurahti ja katsoi taakseen. "Se vilkuilee mua.." Tom hymyili ja kääntyi, nojaten pöydänkulmaan. "Sä oot niin friikin näkönen.." mä huokaisin. "Ai friikin? Kato peiliin!" Tom murahti ja sipsutteli tytön luokse. Kuvaruutuun tuli vielä tytön kuva ja alle nimi: Cathy Vollmer.. "Hei, Bill! Tuu nyt! Meillä on kiire studiolle!" Georg huudahti. Mä katsoin vielä kerran kuvaruutua. Cathy Vollmer… Mä pistin nimeni korvan taakse. Tuon tytön mä haluisin tavata, ihan varmasti!

------

2.

"Minne helvettiin sä nyt soitat? Kesken biisin purkittamisen!" Georg voihkaisi bassonsa takaa. "Mun.. Pitää hoitaa yks juttu.." mä sanoin. "Yks juttu? Eikö se voi oottaa?" Gustav kysyi. "Ei oikeastaan.." mä huokaisin. "Onks sulla joku tyttö, joka piirittää sua, ja sun pitää soittaa sille puolen tunnin välein, muutan se uhkaa jättää sut? Tuttu tilanne, ja kinkkinen sellainen.. Mutta jätä se…" Tom tuhahti ja näppäili kitarastaan jotain omaa sökerrystään. "Ei se oo.. Tai no… Se on tyttö, mutta.. Se ei varsinaisesti piiritä mua ja… Mä en tunne sitä… Mä haluaisin tavata sen, kun se.. Sen nimi on Cathy Vollmer.." mä sanoin ja sain tuottajaamme eloa. "Ai se sokea tyttökö? Voi.. Ihan sääliksi käy… Niin nuori ja kaunis… Elämä edessä…" tuottajamme, Harald Scherfild, työkavereiden kesken pelkkä Scherfild voivotteli. "Ai säkin katoit sen?" mä kysyin. "Kyllä, kyllä.. Itse asiassa… Tunnen hänen setänsä.. Hyvin hämärästi, vaikka olimmekin samalla luokalla.." tuottaja tarinoi. "Ja minulla on hänen numeronsakin vanhassa muistiossani…" hän lisäsi. Mä kiinnostuin… Jospa… Jospa mä pääsisin Haraldin kautta Cathyn puheille…? Scherfield tuntui lukevan mun ajatuksia. "Sinä siis haluat tavata hänet?" hän kysyi. "Joo!" mä huudahdin. Scherfild nosti toista kulmaansa. "Oletko varma? Minäkään en ole tavannut häntä, olen vain kuullut hänen sedältään ja katsonut sen dokumentin televisiosta.." Scherfild kysyi. "Mä.. Mä haluan auttaa…" sanoin. "No siinä tapauksessa.. Hänhän mainitsin elämänsä tukipilarikseen Tokio Hotelin, ja erityisesti sinut, Bill.." Scherfild sanoi. "Ai mitä Billistä? Miksei musta?" Tom tuli kitara kainalossaan ulos studiosta. "Äh, pitääkö sun sekaantua joka asiaan?!" mä tiuskaisin. "Totta kai!" Tom virnisti ja laski kitaransa seinää vasten. "No kehen sä nyt oot iskeny silmäs?" Tom kysyi ja istahti Scherfildin viereen. Mä en sanonut mitään. "Se haluaa auttaa yhtä sokeaa tyttöä.." Scherfild paljasti. "TÄH? Umpisokea tarvii umpihullun apua!" Georg liittyi keskusteluumme. Mä mulkaisin murhaavasti Georgia, joka ymmärsi mun katseesta, että mä ne tosiaankaan leikkinyt. "Oikeesti?" Gustav kysy ja laski rumpukapulat pöydälle. Mä en sanonut hetkeen mitään, katsahdin ympärilleni ja näin, että kaikki tuijottivat mua. "Noh…. Miksen auttais? Tai.. Mä haluaisin vaan jutella.. Ja toteuttaa sen haaveet.." mä huokaisin. "No älä nyt niin pitkälle mee! Jätä ne hommat mulle!" Tom virnisti ja sai Georgin naurahtamaan. "VITTU, TOM MÄ OON TOSISSANI! MÄ EN OO TOLLANEN SEKSIHULLU, JOKA ON AINA PUUTTEESSA!" mä karjaisin. "Auts.. Toi varmana sattu…" Gustav kommentoi laiskasti keskustelua. Tom mulkaisi ensiksi Gustavia, sitten mua. "Noh, tee mitä lystäät.. Mä en oo ainakaan tulossa.." Tom puuskahti ja nousi ylös. "Sanoinko mä, että se on kaunis?" mä hymyilin ovelasti Tomille joka kääntyi muhun päin. "No kai mä sitten voin tulla!" Tom virnisti ja me kaikki mentiin jatkamaan purkittamista.

"Cathy! Sinulle on puhelu!" äiti huusi alhaalta. "Ai mullekko? Taas jotain säälisaarnaa… Sano, etten mä ole kotona.." mä huokaisin. "Uskonpa, että todellakin haluat puhua tämän henkilön kanssa…" äiti sanoi ovelasti. Mä huokaisin vielä kerran raskaasti ja laitoin mp3-soittimeni pois päältä. "No tuo tänne!" mä huikkasin. Mä kuulin, kuinka äiti tömisteli portaat ylös ja laittoi puhelimen mun käteen. "Minä tästä menenkin.." äiti sanoi vieläkin ovelammin ja sulki oven perässään. Mä en sanonut mitään, mutta mua ihmetytti äidin outo hyväntuulisuus. "Cathy.." mä sanoin puhelimeen. "Hei Cathy, täällä Bill.. Bill Kaulitz, Tokio Hotelista!" kuului ääni, joka sai mun sydämen tykyttämään. Mä en saanut sanaa suustani, mutta tämä Bill ei tuntunut välittävän siitä. "Mistä sä tiedät mut?" oli mun eka kysymys. "Mä katoin sen dokkarin.." Bill sanoi hiljaa. Mitäh? Bill katto MUN dokumentin?! Ja nyt se soitti MULLE! Mä olin varmasti maailman onnekkain ihminen! Toisaalta… "Bill, hienoa, että sä välität mun kaltasesta luuserista, mutta mä en halua sääliä.. Varsinkaan omalta idoliltani.." mä en olis ikinä uskonu sanovani niin, mutta nyt mä kuitenkin sanoin! "Ensiksi.. Sä et oo luuseri, toiseks.. Mä en halua sääliä sua, mä haluan auttaa ja totauttaa sun haaveen!" Bill sanoi ja yskäisi. Mun haaveen? Ei kukaan ennenkään ollut välittänyt mun haaveista.. Vaikka Tokio Hotel oli ollut keikalla Berliinissä, en mä ollut päässyt, vaikka se oli mun haaveeni! "Mä haluaisin tavata sut, jos vain sopii..? Me ollaan joulun yli lomalla ja ensi keväänä julkaistaa uusi levy.." Bill paljasti. Uutta Tokio Hotelia… Ihanaa… Mä ajattelin ja huokaisin haaveilevasti. "Noh, mitä mieltä sä oot?" Bill kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mä havahduin kuvitelmistani. "Joo.. Totta kai! Milloin?" mä kysyin. "Jos sulle sopii huomenna, niin se olis mahtavaa!" Bill sanoi. Huomenna jo? Ei hyvänen aika.. "J-Joo.. Missä?" mä kysyin. "Voiko teille tulla? Mä en halua sun kuvaa keltaisten lehtien kansiin ja enkä mä halua turhaan kuskata sua ympäri Berliiniä.." Bill huokaisi. "Ei se olis turhaa.." mä sanoin lempeäsi, ja hetkeksi mä jo unohdin juttelevani Billin kanssa! "Noh.. Kuitenkin… Jospa me tultaisiin teille huomenna?" Bill kysyi. "AI ketkä ’me’?" mä kysäisin. "Niin.. Jos muutkin tulis.. Siis Tom, Georg ja Gusti…." Bill ehdotti. "Joo!" mä hihkaisin innostuneena, vaikka ei mua olis haitannut, jos mä ja Bill oltais oltu kahdestaankin.. "Okei, no huomenna kahdeltatoista, jooko?" Bill ehdotti. "Joo.." mä sanoin haltioituneena. "Okei.. No.. Moikka! Ja nähdään!" Bill sanoi ja sai mut vain huokaisemaan. "Mitäpä tämä henkilö puheli?" kuten mä arvasin, äiti oli salakuunnellut oven takana. "Äiti.. Sun pitää siivota, Tokio Hotel tulee tänne!!!" mä hihkaisin ja pomppasin ilmaan.

"Onko tää nyt hyvännäkönen?" Tom peilaili itseään. "Tom, muista ettei se…" mä en uskaltanut sanoa sitä, tästä lähtien mun pitäis vältellä sitä sanaa. "Niin joo.. No muta kuitesk, vaikka ihan omaksi iloksi!" Tom hymyili peilikuvalleen. "Ai jai… Katso nyt tuota peilikuvaa, Bill! Tuolta sinunkin pitäisi näyttää!" Tom virnisti. "No vaikka mieluummin hevosen paska, ku sä!" mä tuhahdin. Tom mulkaisi mua julmasti ja asetti lippalakin päähänsä. Mä tyydyin vain naurahtamaan ja heitin nahkaisen takkini niskaan ja painelin sateeseen. Ulkona satoi hieman, mutta ei paljoa.. "Kylläpä sulla kesti!" Georg huudahti sateenvarjo suojanaan Tomin auton vierestä. "Ai mulla..? Tom vielä tuunaa itteään.." mä huokaisin ja aukaisin Cadillacin ovet. "Eihän Gustavkaan oo vielä tullu.." mä huomautin. "No ei.. Hei, tuolta se Gusti tulee!" Georg hihkaisi, kun Gustav avasi auton oven. "Saako tulla sisään?" hän kysyi. Yhtäkkiä oli alkanut sataa kovemmin, ehkä pian ukkostaisi? "Totta kai! Mä huudahdin ja Georg teki tilaa takapenkille. "Helvetin helvetti.. Missä se Tom taas kuppaa…" mä huokaisin ja katsoin kännykästä kelloani. Puoli kaksitoista… Ja meidän piti olla kahdeltatoista Cathyn luona! "Miks hitossa sä hermoilet?" Gustav kysyi. "Meidän pitää olla kahdeltatoista siellä.." mä toistin ajatukseni ääneen. Samassa auton ovi aukesi ja puolimärkä Tom istuutui kuskin paikalle. "Meidän pitää käydä tankilla.." Tom huomautti katsoessaan bensamittaria. Mä tuhahdin turhautuneena. Huoltoasemalle oli varmasti tunnin matka! No ei ihan.. Mutta se matka, mikä kesti meiltä tankille, tuntui uskomattoman pitkältä. "Vauhtia siihen masiinaan!" mä kiljaisin autosta, kun Tom tankkasi samaan aikaan. "No sori vaan, mister Hätähousu, mutta tää ei sylje tätä löpöä niin nopeesti!" Tom tiuskaisi ja paiskasi kärsimättömänä bensaluukun kiinni. Sitten Tom kävi maksamassa polttoaineen, mutta juoksi harvinaisen nopeasti takaisin autoon. "Helvetti, miks faneja on joka nurkalla!" hän puuskahti ja käynnisti auton. Mä hymyilin hiljaa.. Sai se ainakin Tomppaan vauhtia!

Mä naputin kärsimättömästi pöydän kantta. "Äiti, paljonko kello on…?" mä kysyin varmaan sadatta kertaa viiden minuutin sisällä. "Kahta minuuttia vaille.." äiti huokaisi. Sitten mä höristin korviani. "Varmana auto! Tomin Cadillac!" mä kiljaisin ja pomppasin pystöön. "Rauhoitu, rauhoitu.. Nyt sinä istut tässä, niin ohjaan heidät huoneeseesi." äiti sanoi ja tunsin, kuinka hän kurottautui kurkistamaan ikkunasta. "Toden totta.. Se on Cadillac…" hän mutisi mennessään alakertaan. Mä naurahdin ja sipaisin hiussuortuvan otsaltani. Mua jännitti niin hel-ve-tis-ti! "Hyvää päivää! Eva Vollmer, Cathyn äiti! Hauska tutustua! Cathy puhuu teistä joka päivä!" mä kuulin äidin selittävän. "Voi äiti.. Älä nolaa mua.." mä anelin kaikessa hiljaisuudessa. "Hän on yläkerrassa, kolmas ovi oikealla.. Se taitaakin olla auki.. Menkää vain peremmälle!" mä kuulin äidin ohjailevan. Jännitys tiivistyi, mun sydän jyskytti, tuntui etten saanut henkeä… Sitten mä kuulin askelia. Ihan selvästi neljä jalkaparia asteli matolle! "Hei Cathy!" Joku sanoi ja kosketti mun kättä ja pian otti sen omaansa vasten. Bill.. Se ei voinut olla kukaan muu! "Mä olen Bill! Hauska tavata sut viimein!" Bill sanoi. Mä arvasin…. "Niin on.." mä hymyilin ja en olisi tahtonut päästää Billin kädestä irti. En koskaan.. "Tervehdys, mun nimi on Gustav!" vahva, mutta kuitenkin hellä ote tarttui mun kädestä. "Cathy Vollmer.. Terve vaan!" mä naurahdin. Sitten Gustav irrotti ja joku muu tarttui mun käteen. "Georg.." mä sanoin. "Mistä sä tiesit?!" Georg hihkaisi. "Kukaan ei kuulosta yhtä tyhmältä!" Tom pointtasi. "Tom, sun vuoro!" joku, luullakseni Bill sanoi. "Joo, joo.. Ajallaan kaikki.." Tom naurahti ja otti mun kädestä kiinni. "Tom Kaulitz Tokio Hotelista päivää!" Tom sanoi virallisesti ja antoi mun kädelle suukon. "Äh, aina yhtä naistenmies!" Gustav kommentoi jostain päin huonetta. "Noh, mun charmihan puree kaikkiin.." Tom huokaisi ja mä tunsin, kuinka se istahti mun viereen sängylle. "Sulla on kiva huone!" Georg sanoi. "Kiitos.. Vaikka mä en ite tiiä, minkälainen se on!" mä koitin vääntää vitsiä sokeudestani ja saada pojat nauramaan, mutta kukaan ei tirskahtanutkaan. "Noh… Mitäs teille kuuluu?" mä yritin olla mahdollisimman paljon äänessä. "Hyvää kiitos! Levyä ollaan purkittamassa ja silleen.. Pian pitäis tulla uus musavideo… Saatat nähdä sen ekojen joukossa!" Georg naurahti. "Nähdä.. Se olis ihanaa, mutta.." mä aloitin. "Niin, Georg tarkotti, että kuunnella!" Gustav korjasi ja mä kuulin, kuinka Georg voihkaisi. Ilmeisesti joku pojista oli tökännyt häntä olkapäähän. Mä vaan naurahdin.. "Niin, pojat… Minkä näköisiä te ootte?" mä kysyin, vaikka äiti oli yrittänyt selittää mulle tarkemmin kun mä olin tentannut siltä. "No mulla on rastat.. Sellaset paksut hiuk-.." "Joo, kyllä mä tiedän minkälaiset on rastat…" mä hymyilin. Mä aavistin, että Tom hymyili takaisin, joten mun oli pakko kysyä. "Hymyiletsä?" Tom ei heti vastannut. "Joo, hymyilee se!" Gustav naurahti. "Onko sulla se huulikoru, niinku äiti väittää? Kummalla puolella?" mä tenttasin. "On… Se on vasemmalla puolella!" Tom sanoi. "Okei… Ja sulla on ruskeat silmät, niinku Billillä? Ja sä käytät isoja vaatteita?" mä kyselin. "Joo.. Kumpaankin!" Tom naurahti. "Haluutsä koskettaa näitä mun rastoja?" Tom kysyi. "Mikä ettei!" mä hymyilin kun Tom otti käteni ja painoi sen päähänsä. "Hihi, pikkasen nää tuntuu hassuilta!" mä naurahdin. "No niinhän ne on.." Tom myönsi. "No niin Tom, riittää jo, ennen kuin pyydät koskettamaan jotain MUUTA paikkaa!" Georg ärjäisi. Mä tiesin kyllä, mitä Georg tarkoitti.. "Hehe.. Entäs sä, Gerkko?" mä kysyin. Pojat repesivät nauramaan. "Gerkko?" Georg toisti. "Nääh, se on sun lempinimi! Tai mä ainakin sanon sua Gerkoks!" mä naurahdin. "Okei.. No tää ’Gerkko’ omaa ruskeat, valloittavat silmät, jotka sulattaa jokaisen naisen sydämen.. Ja Gerkolla on ruskea tukka.." "Joka näyttää ihan harakan pesältä!" Tom jatkoi äänekkäästi nauraen. "No miltä omas näyttää? Mopilta! HA!" Georg nauroi ja jatkoi esittelyään. Gustavista kävi ilmi, että hänelläkin oli ruskeat silmä ja hän tykkäsi käyttää lippalakkeja. Hänellä oli myös tatuointeja. "Entä sä, Bill?" mä kysyin. "Ai mä? Noh.. Mulla on ruskeat silmät, niin kuin Tomilla ja muillakin.. Ja.. Kulmakoru ja kielikoru.." Bill luetteli. "Eikö se muka sattunut, kun sulle laitettiin kielikoru?" mä kysyin hämmästyneenä. "No ei paljoa…" Bill myönsi. "Älä yritä! Melkein itkit ja huusit äitiä, kun sun kieles lävistettiin!" Tom huusi. Bill ei sanonut mitään, mutta mä aavistin, että pare-aikaa hän tuijotti Tomia murhaavasti. "Niin, ja mustat hiukset ja kolme tatskaa.." Bill jatkoi välittämättä Tomista. "Minkälaisia ne tatuoinnit on? Ja missä?" mä kyselin. Kauhee, kun mä olin utelias! "Tokio Hotelin logo niskassa, tähti vatsassa oikealla puolella ja kädessä teksti.. Freiheit 89." Bill selosti. "Joo, mä kuvittelen sen jo mielessäni.." mä hymyilin. "Okei.." Bill sanoi. Pojat juttelivat hetken keskenään, mutta mä ajattelin parasta aikaa Billiä.. Ynnäsin hänen ulkonäkönsä yhteen ja sain tulokseksi unelmamiehen.. Miehen, jonka kanssa mä haluaisin elää loppuelämäni… Ja se mies istui mua vastapäätä…

-----

3.

Fanitapaamisesta oli kulunut kaksi viikkoa. Sen jälkeen mun päässä pyöri vain yksi nimi.. Bill… Bill… Bill.. "Cathy.. Cathy, nouse ylös!" kuulin äidin huutavan. "Mmh… Mitä?" mä kysyin unenpöperössä. "Sinä torkahtelet nykyään.. Onko jokin hullusti?" isän ääni kuului jostain. "Hm.. Ei… Kaikki on hyvin.." mä sanoin. "Varmastiko" äiti ja isä kysyivät yhteen ääneen. "On, on.. Menkää nyt, mä haluun olla…" Kännykkäni soi. ".. Rauhassa.." mä huokaisin ja etsin kännykän käsiini. "Haloo.." mä vastasin. "Ööh, Cathy.. Bill täällä… Taas." kuului ääni. Bill! Bill soitti minulle! "Hei.." mä henkäisin haltioituneena. "Niin totaah.. Me poikien kanssa aateltiin, että jos sä vain haluaisit.." "Joo!" mä vinkaisin, ennen kuin Bill ehti sanoa asiaansa loppuun. Hetkeen hä ei sanonut mitään. "Hienoa!" hän sanoi viimein. "Sopiiko tänään kello neljätoista?" Bill kysyi. "Me tultas hakee sut.." kuului Tomin ääni taustalla. "Okei!" mä sanoin. "Mä oon valmis kello neljätoista.. Nähdään!" mä hihkaisin puhelimeen, ennen kuin Bill ehti sanoa edes hei.. "Äitiiii, tänne!" mä huusin ja pian äiti tömisteli portaat ylös. "Kerro." hän sanoi. "Mä lähden tänään poikien mukana…" Minne mä olinkaan menossa? Voi vittu, olinko mä unohtanut kysyä, minne me mentiin?! "Ööh.. Jonnekkin.." mä sanoin. "Jonnekkin…" äiti toisti ja mä nyökkäsin. "Missäköhän se jonnekkin mahtaa olla?" äiti kysyi ja mä puistin päätäni. "Ei Bill sanonut… Tai ei ehtinyt sanoa.." mä kuiskasin. "Jaa-a…" Voi ei, tuo äänensävy ei tiennyt hyvää! "Äiti kiltti! Sä et tiiä, kuinka tärkeää tää mulle on! Tää on ainut keino päästä yli tästä kaikesta! Kukaan muu ei tule ja kysy, että haluanko mä niiden mukaan.. Ei, kukaan ei edes soita! Mutta Bill soitti…" mä anelin. Mä aistin äidin epävarmuuden. "No mene sitten.. Mutta illalla ennen kymmentä ollaan kotona!" äiti sanoi tiukasti. Mä levitin käteni ja äiti tuli halaamaan mua. "Kiitos.. Mä rakastan sua.." mä sanoin hiljaa. "Voi, niin minäkin sinua, prinsessa.." äiti liikuttui. "Äh, lopeta se prinsessaksi kutsuminen!" mä ärjäisin.

"Toooomm!!! Vauhtia nyt.." mä mutisin. "No voi hyvänen aika, oot istunu viimeset puoli tuntia autossa valmiina! Minkä helvetin takia? Ootko sä ihastunu siihen?" Tom täräytti kysymyksen pöytään. "Höh! No en!" mä tiuskaisin. "Tulipas äkkiä.. Mutta ei niin vakuuttavasti!" Tom virnisti mulle. "Voi vittu viekööt, anna olla…" mä murahdin. "… Ja tuu vaan tänne autoon!" mä jatkoin. Tom huokaisi ja löshti kuskin paikalle. "Oisit yrittänyt ees päästä sitä samperin autokoulua läpi!" Tom tuhahti ja käynnisti auton. "Bill!" kuulin Cathyn äänen sanovan iloisesti. "Cathy, miten menee?" mä kysyin. "Yhtä paskasti, kuin aina ennenkin.." Cathy huokaisi. "No ei! Oikeesti kaikki on tosi hyvin, entä sulla?" Cathy kysyi. "Ihan hyvin.." mä sanoin ja katsoin Cathya pitkään. Niin kaunis… Miksi se ei voinut nähdä? Ja miksi se oli menettänyt näkönsä? "No niin.. Mä autan sut autoon.." Tom havahdutti mut haaveistani. "Voi kiitos.." Cathy hymyili kuin aurinko. Samassa Tom otti Cathya kädestä. Mä tunsin inhottavan viillon sydämessäni. Miks helvetissä? Miks musta tuntu pahalta nähdä Tom mun ja Cathyn välissä…? Mun oma veli… "Bill, maa kutsuu! Onks kaikki okei?" Tom huhuili. Mä havahduin Tomin kysymykseen. "Täh? Joo.. On…" mä mutisin ja kömmin autoon, takapenkille. Cathy istui edessä, Tomin ajaessa ja puhellessa samaan aikaan. "Oletko kuullut sitä uutta rock-bändiä?" "Joo, se on hyvä!" "Niin.. Ajattelinkin ostaa sen sinkun… Siinä on aika hyvä kitaristi, muttei kyllä paras.." mä näin, kuinka Tom virnisti. "No sä oot tietty paras!" Cathy hihkaisi. "Ahaa, tyttö tuntee kitaristikerman kingin!" Tom naurahti ja kääntyi vasemmalle. Mä yritin epätoivoisesti keksiä puheenaihetta pitkän hiljaisuuden paikalle.. Sitten mulla välähti. "Hei Cathy, oletkos muuten nähnyt sen uuden fantasia leffan..? Aattelin, että voitas mennä kattoo se.." mä hämmästelin Tomia, joku mulkoili muhun kiukkuisesi. "Joo.. Bill… Se olis ihanaa, mutta.. Mä en näe, kai sä muistat…?" Cathy sanoi hiljaa. "Ähh, joo… Sori… Anteeks, mä oon ihan hirveen pahoillani! Mä en muistanu…" samalla mä kirosin itseni alimpaan helvettiin. Idiootti, idiootti, IDIOOTTI!!! "Ei se haittaa! Joskus mä itsekin unohdan, etten mä pysty näkemään.." Cathy huokaisi. Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan, kunnes mä huomasin ensilumen. Mä aukaisin jo suuni, mutta suljin sen nopeasti. Parempi, etten mä sano mitään..

"Meniks hyvin?" kysyi Tom. "Otetaan vielä kerran.." mies, jonka Tom oli esitellyt Harald Scherfildiksi huusi. Tom oli kertonut, että huoneen ja studion välillä oli lasi, sen takia heidän äänensä kuulosti kumealta.. Mä tunsin itseni tontuksi ammattilaisten keskellä, mutta Tom sanoi, että hekin olivat aluksi pihalla, kuin lumiukot. "Mahtavaa!" Scherfild alkoi taputtaa kappaleen päätteeksi ja mä yhdyin taputuksiin. "Hienoa, pojat.. Taas tulee kultalevyt, varmasti!" Scherfild myhäili. "Pidetään kahvitauko!" hän julisti. Mä kuulin, kuinka äänitehuoneen ovi avautui ja arvasin jo askeleista, että Tom tuli ensimmäisenä. "Se oli upeaa!" mä kehaisin ja tunsin, kuinka Tom pujotti kätensä mun olkapäille. "Kiitos.. Kahvia vai kokista?" Tom kysyi, kun me oltiin niin kutsutussa keittiössä. "Kokis, kiitos.." mä sanoin ja istuuduin tuolille, Gustavin viereen. Georg, Bill ja Scherfild istuivat meitä vastapäätä, ainakin äänestä päätellen. "Mikä seuraavana soitetaan?" Georg kysäisi. "Vaikka se Billin itse sanoittama laulu, sopiiko Bill?" Scherfild kysyi. "Joo, totta kai…" Bill sanoi vaisusti. Sen leffa-jutun jälkeen hän ei ollut sanonut sanaakaan… Nolottiko häntä? "Hienoa, hienoa.. Pian jatketaan, juu-u.." Scherfild pöpisi hetken itsekseen ja meni taas menojaan. "Joko sä joit?" Tom kysyi. "Joo, aikoja sitten!" mä virnistin. "Hyvä.. Sitten mennään jatkamaan.." Tom ilmoitti ja laittoi kätensä taas mun hartioille. Mä en voinut edes aavistaa Billin mustasukkaista tuijotusta…

"HELVETIN TOMMM!!!" mä karjuin kellarissa. Onneks mä olin yksin, sain kaikessa rauhassa huutaa.. Minkähän takia mä olin niin vihainen Tomille? Eihän se ollut tehnyt mitään! "Paitsi koskettanut Cathya…" mä ajattelin ääneen ja ajatuskin sai mut raivostumaan niin, että mä iskin nyrkkini vasten kovaa ja kylmää tiiliseinää. "SAATANAN SAATANA!!!" mä kirosin entistä enemmän ja tarkastelin veristä nyrkkiäni himmeässä valossa. Kellarissa oli pölyistä ja kosteaa.. Täydellinen paikka huutamiselle ja räyhäämiselle! "Vitun, vitun vittu… Saatanan saatana.. Helvetin helvetti…" mä yritin rauhoitella itseäni kiroilemalla hiljaa ja rauhallisella äänellä, mutta se sai mut raivostumaan lisää. "HELVETTI!" mä kiljaisin ja potkaisin jalkani kiukkuisesti, harkitsematta kovaan portaaseen. Mä tyydyin kiljumaan vain, en mä edes pystynyt muodostamaan sanoja huulilleni. "SAATANA!" mä kiljaisin ja juoksin portaat aikani kuluksi ylös. Juuri viimeisellä portaalla mä lennän mukkelis makkelis portaat alas, takaisin kellarin lattialle. "Helvetti…" mä tuhisin, en mä saanut enää edes ääntä suustanu. "Apua, auttakaa joku… Saatanan paviaanit, tulkaa auttaa mut ylös.." mä tuhisin kuivasti. Siinä mä makailin vähän aikaa, tuijottaen kattoa. Nyt mä tiesin, miksi mun vatsassa kutitti kun mä näin Cathyn.. Ja olin mustasukkainen Tomille, joka ritarillisesti oli avustamassa Cathya joka paikassa. "Mä olen ihastunut." totesin tyynesti ja nousin varovasti ylös. "Aatteleekohan Cathy samaa musta…?" mä mietin ääneen ja tällä kertaa kävelin portaat… Mun pitää ryhdistäytyä! Mä päätin ja avasin kellarin raskaan oven..

-----

4.

"Heippa!" mä vilkutin pojille. "Moi vaan! Soitellaan!" Tom huusi autosta. Mä hymyilin ja jäin vilkuttamaan niin kauan, kunnes auton hurinaa ei enää kuulunut. Tääkin ilta oli ollut tosi kiva.. Harmi vaan, että pian olis joulu ja pojat viettäis varmaan enemmän aikaa perheidensä kanssa, kun mun.. Mä halusin olla niiden kanssa koko loppuelämäni! Mun suuret haaveeni seurustella Billin kanssa… Ne haaveet ei ollut kadonnut minnekkään… Ne on pysyny koko tän ajan… Yks mutta oli vain se, että Bill tuskin olis koskaan kiinnostunut tällaisesta sokeasta, avuttomasta raukasta.. "Kuten mä…" mä huokaisin ääneen ja puin yöpaidan päälleni. Mä tunnustelin ja löysin kun löysinkin sängyn ja pujahdin lämpimän peiton alle. Mä tuijotin kattoa, ajattelin Billiä… Kuinka mahtavaa olisi… "Hei!" mä kiljaisin. Mähän näin! Mä näin! "MÄ NÄÄN!!!" mä kiljuin. Mä pomppasin ylös sängystä ja juoksin ovelle, ja… "EEEIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!" mun epätoivoinen huuto tukahtui pimeän ja autioon käytävään. "Taas.. Taas…" mä vajosin lattialle polvilleni ja kuulin kuinka äiti ja isä juoksivat portaat ylös, mun luokse. "Kulta! Cathy-pieni, mitä tapahtui?" äiti kyseli samassa kun isä auttoi mut ylös. "Äiti… Mä… Mä näin ihan varmana… Mä näin, ihan totta!" mä nyyhkin ja halasin isää. "Cathy… Oletko varma?" isä kysyi. "Varmasti! Isä! Mä voin vielä nähdä!" mä sanoin. "Kulta, sinä olet.." "Äiti, älä kiltti yritä masentaa mua nyt.." mä sanoin ja kävelin takaisin huoneeseeni, vanhempani seurasivat perässä. "Kultaseni… Sopiiko, että kävisimme huomenna lääkärissä?" äiti kysyi. "Joo…" mä sanoin ja suljin silmäni. Niin lähellä… Lähellä!

"Jaahas, neiti Vollmer.. Pitkästä aikaa! Peräti 11 vuotta, niinkö? Sinä olet kasvanut!" tohtori Warenhein tokaisi, kun kätteli mua… Mä en sanonut mitään, vitutti istuakin tässä.. "Mä näin eilen.." mä sanoin kuivasti. Oli hetken hiljaisuus. "Anteeksi?" tohtori Warenhein kysyin, niin kuin ei olisi uskonut korviaan. "Mä näin eilen." mä toistin. "Öh, juu… Rouva Vollmer, voisitteko selittää tarkkaan mitä tapahtui…?" tohtori Warenhein kääntyi äidin puoleen. "Niin.. Cathy juoksi eilen käytävälle huutaen; ’Minä näen! Minä näen!’ ja sitten kuului epätoivoinen ei.. Hän… Näki ihan varmasti.." äiti varmisti mun sanat. "Hyvä on.. Katsotaanpas sitten.." Warenhein sanoi ja alkoi tehdä jotain näkökokeita. "Hyvä jumala!" hän huudahti. "Mitä?!" mä hätäännyin. "Ei mitään vakavaa… Ei syytä huoleen, neiti Vollmer… Näyttää siltä… Jos leikkaisimme teidät vielä kerran?" tohtori kysyi. "Mitä?! Voinko mä vielä nähdä?!" mä kysyin huohottaen. Warenhein ei sanonut mitään. "Anteeksi, soitan eräälle kollegalleni.." hän sanoi ja katosi. "Äiti.. Ku-ku-kuulitko sinä? Mä voin vielä nähdä!" mä kiljaisin riemuissani. "Niin… Se on hienoa, kulta…" äiti sanoi hiljaa. "Äiti? Mikä on? Sinä… Oletko sinä iloinen?" mä kysyin ja laskin käteni äidin kädelle. "Totta kai! Mutta… Jos sinä näet, niin… Sinä varmasti muutat heti pois, niinhän?" äiti kysyi. Mä huohotin uskomatta korviani. "Luuletko sä että.. Mä hylkäisin sut? Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Koko mun seitsemäntoista vuotisen elämäni ajan.. Sä olet huolehtinut musta! Sä olet auttanut mua sopeutumaan! Sä olet mun äiti!" mä sanoin, toivoen että voisin katsoa äitiä silmiin. "Kiitos.. Tuo auttoi.." äiti sanoi ja halasi mua. "Öhöm. Anteeksi, mutta… Jos teille vain sopii, teidät voidaan leikata vaikka heti!" tohtori Warenhein sanoi. "Niinkö?! Sehän on mahtavaa!" äiti riemuitsi. "Se sopii.. Kunhan saan soittaa eräälle henkilölle.." mä sanoin. "Kyllä, kyllä.. Muistutan vielä, että tässä leikkauksessa on riskejä…" tohtori sanoi. Mä käännyin puheeseen päin. "Kuten?" mä kysyin. "Niin.. Ne riskit… Älä huoli! Meillä on Saksan parhaat tohtorit ja silmäasiantuntijat! Syytä huoleen ei ole.." tohtori Warenhein vakuutti. Mä unohdin sen saman tien.. Nyt mun pitää soittaa Billille! "Haloo?" Bill vastasi. "Bill, mä täällä… Cathy.." mä sanoin. "Cathy? Onko kaikki okei?" Bill kysyi. "On, on.. Kaikki on mainiosti, mutta… Mut leikataan tänään.. Uudestaan, koska.. Mä näin eilen ihan kymmenen sekuntia ja…" "MITÄ?! Hienoa! Voinko mä.. Kröhöm.. Tai siis minä, Tom, Gustav ja Georg tullaan sinne, jos sopii?" Bill korjasi. "Joo, mä ajattelinkin juuri pyytää teitä tänne.." mä sanoin. "Selvä, me tullaan!" Bill kuittasi.

"Vauhtia niiden hampaiden pesuun!" mä karjaisin Tomille. "Joo, joo.. Äiti.." Tom mutisi vessasta. "Gustav!!!" mä kiljaisin ja Gustav kääntyi muhun päin. "Kuinka voin auttaa tänään,herra Kaulitz junior.." Gustav sanoi välinpitämättömästi. "SÄ katot TELKKARIA kun MEIDÄN pitäisi olla JO matkalla SAIRAALAAN!" mä mölysin. "Joo, joo.. Rauhotu ja ota vaikka bisse tai jotain.. Oot ihan hermo.." Georg huokaisi kaljatölkki kädessään. Mä tuijotin ensin Georgia ja sitten kaljatölkkiä. "MIHIN TÄÄ MAAILMA ON MENOSSA?! YKS TEKEE KUOLEMAA LEIKKAUSPÖYDÄLLÄ, KUN TAAS MUN ’IHANA’ KAKSOISVELI PESEE HAMPAITAAN, VÄHÄ-ÄLYINEN RUMPALI KATTOO TELKKARIA JA TÄYSHULLU JUO KALJAA!!!" mä rää’yin. Gustav ja Gerog katsoivat mua silmät pyöreinä ja samassa Tom kompuroi pois vessasta pyyhe ympärillään. "MITÄH?! KUOLEEKO CATHY?!" Tom kiljui. Mä löin käteni otsaani ja voivottelin. "Nyt riitti! KAIKKI!!! Mä lähden, kävelkää te!" mä kuittasin. Kukaan ei sanonut mun jälkeeni mitään. "Kävelkää…?" Gustav toisti. "Niin, sehän tietysti meinaa sitä, että.." "SE OTTI MUN AUTON!!!" Tom kiljaisi ja juoksi ilman rihman kiertämää ulos. "TOMM!!" Gustav kiljaisi ja nappasi pyyhkeen matkallaan mukaansa. "Taivas varjelkoon! Martha, älä katso!" pari mummelia oli iltakävelyllään ja he kauhistuivat suunnattomasti nähdessään Tomin. Toinen mummoista kaatui maahan. "MARTHA! Minähän sanoin, että älä katso!" toinen mummoista voivotteli, samaan aikaan kun Gustav ojensi Tomille pyyhkeen. "Mutta eihän Billillä ole ees ajokorttii…?" Gerog huomautti. "No ei niin! Senpä takia mä olenkin huolissani… Mun aarre… Mun vaimo on kohta kuollut.. Kuollut tienpenkkaan.." Tom huokaisi ja istahti rappuselle. "Vaimo? Onko Bill sun vaimo?" Georg kysyi. "NO EI!!!" Tom karjaisi. "Se tarkotti autoa…" Gustav sanoi Georgille joka nyökkäsi ymmärtävästi. "Senkin raakalaiset, perverssit! Soittakaa ambulanssi, Martha järkyttyi niin kovasti, että on kuoleman kielissä… PERVOT! Teidän kaltaisista pojankoltiaisista ei ole muuta kuin haittaa koko Saksan…" "KUULKAAS NYT! ME OLLAAN TOKIO HOTEL, SAKSAN ENITEN MYYNYT BÄNDI, JOTEN…." "Turpa kiinni, Gustav!" Tom suhahti. "Mitä? Mä vähän sivistän näitä…" "SUU TUKKOON!!!" Tom karjaisi. "Sä.. Sä annat noiden eläkei…" samassa Gustav tunsi iskun vatsassaan. "Ja pahoinpitelee vielä! Apua, apua! Poliisi! Ambulanssi! Auttakaa!" mummeli lähti juoksemaan pitkin katua. "TOM!!! GEORG!!! GUSTI!!! IIIIIIIIIIIIIKKK!!!" suuri lauma teinityttöjä juoksi kohti Tomia, siinä seassa pari paparazzia. "Vittu!" Tom kiljaisi ja työnsi Gustavin perse edeltä taloon. "Ovi lukkoon! Ovi lukkoon!" Tom kiljui, kun Gustav ja Georg olivat sisällä. "TOM!!! MÄ RAKASTAN SUA!!!" "MENNÄÄNKÖ NAIMISIIN?!" tytöt huutelivat. "Neidit, pahoittelen.. Huono hetki, poistun nyt… Ostakaa keväällä ilmestyvä levymme! Kiitos.. Kyllä, kyllä.. Minäkin rakastan teitä!" Tom sanoi ja kiiruhti sisälle. "Huh.." Georg huokaisi, kun he pääsivät sisälle. Tom veti verhot kiinni ja samassa sai jykevän iskun vatsaan. "Helvetti…" hän mutisi. "Siinä sulle.. Ollaan tasavertaisia ensi kerrallakin.." Gusav sanoi happamasti. "Gustav! Miten sä nyt tuolla tavalla!" Georg äimisteli. "Unohda.." Gustav sanoi tylysti ja lukittautui vessaan.. "Georg, soita tolle eukolle ambulanssi.." Tom sanoi ja huokaisi.

"Cathy, mä rakastan sua… Cathy! Mun on pitänyt kertoa sulle tää.. Äh, ei tästä tuu mitään!" Bill tuhahti ja keskittyi ajamiseen. Tom hirttäisi hänet, jos autossa olisi yksikin naarmu.. "Cathy, minä rakastan sinua.. Joo toi on hyvä!" Bill kehaisi ja oli samalla ajaa toisen auton kylkeen. Auto tööttäsi kiukkuisesti ja Bill näytti rennosti keskisormea. Viimein hän kääntyi, kirjallisesti sanottuna mutkattomasti, sairaalan pihalle ja juoksi ulos autosta. Hän kysyi vastaanotolta, mihin hänen kuuluisi mennä ja suunnisti kolmanteen kerrokseen. "Cathy!" hän huudahti, kun näki Cathya kuljetettavan paareilla. "Bill!" Cathy huudahti. "Voi Bill.. Mun pitää kertoa sulle yks asia…" Cathy sanoi. "Munkin pitää…" mä sanoin hiljaa ja menin Cathyn viereen. "Bill… Bill, mä.. Rakastan sua.." Cathy sanoi.

Mä ihmettelin, miten mä pystyin sanomaan sen. "Cathy, mä.. Mäkin… Mä… Minä rakastan sinua.." Bill sanoi ja otti mun kädestä kiinni. Sitten lääkäri sanoi, että Billin pitäisi jäädä nyt tähän. "Bill! Mä lupaan nähdä!" mä huusin vielä, ennen kuin ovet suljettiin ja nukutusaine alkoi vaikuttaa..-----

5.

"Vittu!" mä kirosin ja iskin nyrkin seinään. Se värähti hiukan. Mä käännyin, kun kuulin askelia. Siivooja ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Mähän riehuin kuin hullu! Pakko rauhoittua… Mä päätin ja istuin kärsimättömänä tuolille. Kello oli puoli yhdeksän… Mä odotin. Kello oli puoli kymmenen… Mä odotin ja samassa Tom, Georg ja Gustav ampaisivat sisään. "Miten se voi?!" Georg kysyi kasvot huolesta kalpeina ja istui oitis mun viereen. Kaikki katsoivat mua odottavasti. Sitten mä avasin suuni "Leikkauksessa.." mä sanoin ja kaikki puuskahtivat hermostuneesti. "Voi luoja… Antakaa sen näkö takaisin!" Gustav rukoili hiljaa, Tomin kirotessa vieressä. "Saatanan saatana.." hän manasi hiljaa, samassa Cathyn vanhemmat; Eva ja Arnold Vollmer istahtivat käsi kädessä penkille. "Rakas, haen kahvia.. Otatko sinä?" herra Vollmer kysyi. "En…" rouva Vollmer vastasi ja painoi kasvonsa käsiin. Mä katsoin sivusilmällä Evan nyyhkytystä, kunnes rohkaisin hermostuneen mieleni ja menin juttelemaan. "Öhöm, anteeksi… Rouva Vollmer.." mä sanoi ja ojensi hänelle nenäliinan. "Voi kiitos, Bill… Eikös se ollut sinun nimesi?" mä nyökkäsin ja kysymättä mä istahdin rouva Vollmerin viereen. "Onko kaikki okei?" mä kysyin. Rouva Vollmer nosti kyyneleiset kasvonsa. "On, on.. Olen vain niin hermostunut!" rouva Vollmer päivitteli. "Tässä, rakas…" herra Vollmer oli hiipinyt meidän keskustellessa selän taakse ja ojensi vaimolleen kahvin. "Kiitos, Arnold.." rouva Vollmer sanoi ja pyyhkäisi vielä silmäkulmansa nenäliinaan, ennen kuin lyttäsi sen ja laittoi taskuunsa. "Kukas tämä on?" herra Vollmer kysyi tarkoittaen mua, eihän me oltu koskaan esittäydytty. "Anteeksi, Bill Kaulitz." mä sanoin ja nousin penkistä. "Kappas, kappas… Sinä olet sen bändin laulaja ja keulahahmo! Tokio Hotelko se nyt oli.." herra Vollmer aavisteli. "Hauska tavata, olen Arnold Vollmer, Cathyn isä.. Vai tulitkos sinä Cathya tapamaan?" hän kysyi. "Joo, tai.. Itse asiassa me tulimme.." mä sanoin ja katsahdin Tomiin, Gustaviin ja Georgiin. "Aivan…" herra Vollmer sanoi ja alkoi juttelemaan vaimonsa kanssa jotain. Mä katsoin parhaaksi siirtyä ja suunnistinkin kahvilaan hermoilemaan ja katsomaan kelloa. ’Jos kaikki sujuu odotetusti, leikkaus kestää kolme tuntia..’ Mä muistelin hoitajan sanoja ja tilasin samalla kahvin. Cathy oli ollut vasta kaksi tuntia leikkauksessa.. Vielä yksi tunti… Ja aamuun kestävä odotus, jolloin saadaan tietää, näkeekö Cathy…

Mahdoinko mä nähdä jo? Mä ne tiennyt, silmäluomet painoivat paljon, ihan kuin ne olisi ommeltu kiinni.. Kai mun kuuluis vielä nukkua, niinkö? Mä aattelin ja yritin saada unta. Samassa mä kuulin, kun joku tuli huoneeseen. Askeleet olivat varovaiset, mutta jotka kuitenkin olivat päättäväiset. Bill.. Sen täytyi olla Bill! Mä ajattelin ja hento hymy nousi kasvoilleni. Mä muistin, kuinka Bill oli sanonut rakastavansa mua… Ja mä sitä! "Bill…" mä sanoin hennolla äänellä. "Cathy!" Bill huudahti ja mä suhahdin lempeästi. "Mä en haluu kauheeta ryysistä, okei?" mä sanoin. "Ok…" Bill sanoi vaitonaisena ja otti mun kädestä kiinni. "Näetkö sä?" se kysyi. Mä olin hetken hiljaa. "Mä en tiedä.." mä sanoin. "Mitä jos… Jos mä en… Näekään? Jätäksä mut?" mä kysyin ja tunsin kuinka epätoivon kyynel vierähti tyynylle. "No en tietenkään!" Bill sanoi ja painoi suukon mun huulille. Mä tunsin punastuvani, mun eka niin sanottu suudelma! Eihän kukaan halunnut pussata sokeaa… Ja nyt mä ne tiennyt, näinkö mä, mutta Bill… Bill pussas mua, tai se ei ollut kyllä pusukaan, pelkkä suukko.. Mä tunsin itseni virkeämmäksi, mutta en halunnut avata silmiäni vielä. "Bill, pidä mun kädestä kiinni.." mä pyysin. Bill otti mun käteni lämpimään puristukseen. "Muista, se ei haittaa vaikka sä et näkiskään.. Mä rakastan sua silti…" Bill sanoi. Mä hymyilin vain pienen sekunnin murto-osan. "Bill, mä en uskalla!" mä voihkaisin pitäen edelleen silmiäni kiinni. "Älä pelkää! Mä oon tässä!" Bill sanoi rohkaisevasti. "Usko mua…" Bill sanoi hiljaa. Mä puristin kiitokseksi Billin kättä lujemmin ja yritin avata silmäni. "Mä… Mä… Mä… En näe.." mä sanoin, kuumat kyyneleet kirposivat mun silmistäni. Sanaakaan sanomatta Bill halasi mua. "Älä välitä, kaikki kääntyy varmasti hyväksi…" hän yritti lohduttaa, mutta mikään ei saisi mun mieltäni nousemaan. Mä odotin 11 vuotta.. 11 vuotta! Ja mitään ei tapahdu!

Mä sain tietää, että olis ollu epänormaalia, jos mä olisin nähnyt heti silmät avattuani. Mun kuulemma pitäis vain odottaa, ottaa rauhallisesti ja uskoa. Paskat mä mitään usko! Mun koko surkea elämäni oli tuhoon tuomittu, vaikka tohtorit väitti että kaikki voi kääntyä.. Samaten väitti Bill… Harmi vaan, että mä itse en uskonut.. Mä puuskahdin ja nojasin Billin rintaa vasten.. Me oltiin muutettu pienen pieneen yksiöön, joka oli kokonaan meidän oma. Aika nopeaa toimintaa, eikö? No joo, olihan se… Vielä puolitoista kuukautta sitten kumpikaan ei tiennyt toisen tunteista… "Kulta, herää.." Bill painoi suukon mun niskaan ja lirkutteli kauniita sanoja. Kuka olisi uskonut, että mä olisin tällaisessa hetkessä… Mun koko elämäni suurimman rakkauden kanssa.. Mä käännyin Billiin päin. Sitten mun suu loksahti auki. "Bill!" mä kiljaisin. "Mikä hätänä?!" Bill hätääntyi. Mä tunnustelin suu ammollaan Billin kasvoja. Mä… Mähän.. Mä… "MÄ NÄÄN, BILL!!! BILL, MÄ NÄÄN!!!" mä kiljaisin ja katsoin Billin ruskeisiin silmiin. "Mitä?! Sä näät?!" Bill huudahti. "BILL, MÄ NÄEN!!! BILL, MÄ NÄEN!!!" mä kiljuin ja painoin suudelman Billin huulille. Vielä eilen mä olin luopua toivosta.. Nyt mä kiljun riemusta! Bill kaappasi mut syliinsä ja kantoi mut keittiöön. "Voi Bill.. Sä… Sä oot komee.." mä henkäisin, kun Bill oli laskenut mut alas. "Sä oot kaunis.. Kauniimpi kuin koskaan ennen.." Bill sanoi. Mä pyörähtelin huoneesta toiseen, pysähtyen välillä toteamaan; "MÄ NÄEN!" ja jatkamaan matkaa. Bill seurasi mun perässä ja johdatti mut peilin luokse. "Katso tuota kaunista nuorta naista.." Bill sanoi, kiersi kätensä mun ympärille ja painoi suukon mun niskaan. "Voi Bill… Tää on mun elämäni onnellisin päivä!" mä pyörähdin ympäri ja suutelin Billiä… Ehkä mä sittenkin uskoin Jumalaan? Ehkä se vanha ukko oli lähettänyt mulle enkelin…? Enkelin nimeltä Bill… "Mä oon niin onnellinen!" mä huokaisin ja painauduin Billiä vasten. Mä tiesin vastauksen; Bill oli parantanut mut!

"Se on niin kaunis.." mä huokaisin ja painauduin Billin olkapäätä vasten. "Niin.." hän sanoi ja painoi suukon mun poskelle. Me katseltiin sinisenä kimmeltävää merta, kunnes... "Hei, mitäs täällä duunataan?! Missä se vesseli on?!" Tom tirskui ja juoksi uimahousuissa meidän luokse. "Apua! Victor?! VICTOR?!" mä kiljaisin ja Bill nousi välittömästi ylös. "Ei hätää, kulta.. Ei se kauas ole voinut mennä.. Se on niin pienikin.." Bill sanoi ja lähti juoksemaan Gustavin ja Georgin luokse. "Hei, vipinää tossuun, Victor on kadonnut!" Bill huusi ja oli menossa jo kauemmas kun mä tunsin märän nuolaisun poskellani. "Victor!" mä kiljaisin ja nappasin koiran syliini. Aivan, Victor oli pienen pieni tiibetinspanieli, joka oli mulle kuin pikkuinen vauva… "Luojan kiitos!" Bill huokaisi ja hölkkäsi takaisin pitkin rantaviivaa. Victor hyppi Billin jalkoja vasten ja haukkui. "Heh, ja kohta se sanoo: ’Isin pikku poika!’" Tom kuiski Georgille. "Isin pikku poika!" Bill kiljaisi melkein heti ja Georg ja Gustav ratkesivat nauramaan. Me oltiin niin iloisia ja onnellisia! Kaikki me kolme… Tai sitten pian neljä… Mä toivon, että se olis tyttö..

~~~~~

Kukkuu! >8D Täällä ois tämmönen juttu, jonka oon kirjottanu kauan sitten ja julkassu MyVoicessa jo pari kertaa.. Niin sitä vaan, että tähän ois jatkoa... Lukiskohan sitä kukaan muu ku sour..?

Hyvää Joulua & Onnellista Uuttavuotta...!

Merry Christmas & Happy New Year...!

God Jul & Gott Nytt År...!

Frohe Weihnachten & Guten Rutsch Ins Neue Jahr...!

^___________________________^

[novelli jatkuu joskus joulun jälkeen ja saatte sitten myös jotain uutta.. ;)]

<3:llä Tomtomtom

Kuunnelkaapas kyytipojaksi Negativen Still Alive;

http://www.youtube.com/watch?v=Fb0XN9nPAcs

Kuuntelin tota samalla ku kirjotin.. :)) Aattelin, että pääsisitte mun fiilikseen mukaan.. ^______^

"Tom.. Tom... Tom..." Joanna heräsi taas omaan kuiskailuunsa. Taas hän oli nähnyt Tomista.. Miksei hän voinut unohtaa..? Joanna ei muistanut eilisestä oikeastaan mitään. Hän muisti jutelleensa Tomin kanssa ja lähteneen pois. "Ai... Helvetin helvetti.." Joanna murahti ja piteli päätään. Taas oli pitänyt juoda pää täyteen... Tomin takia. Jos hän ei olisi koskaan tutustunut Tomiin, hän ei olisi tässä nyt. Jos hän ei koskaan olisi lähtenyt minnekkään Ranskaan, vaan pysynyt jalat visusti turvallisella Saksan maalla! Joanna nousi ylös, mutta samassa jalat pettivät alta. Joanna voihkaisi huomatessaan että hän oli lyönyt päänsä yöpöytäänsä. "Helvetti!" Joanna kirosi ja riuhtaisi yöpöydän kumoon. Tästä ei tule mitään! Miksi kipu hänen sisällään ei voinut vain häipyä?! "Joanna, onko jokin hätän... Mitä on sattunut?" Michelle kyykistyi Joannan viereen lattialle, Lucas sylissään. Joanna antoi kaiken tulla. Kaiken hänestä, Tomista ja juomisestaan. Kaikki kipeimmät salaisuudet sisimmästään ja kaikki ajatukset kaikesta... Myös Jennyn kohtalon. Michelle antoi Joannan puhua ja kuunteli itse hiljaa, vaikka tieto siitä että Tom oli murhannut jonkun järkytti häntä syvästi. Lopuksi hän kuitenkin halasi lujasti isosiskoaan. "Mä... En... Kestä!" Joanna nyyhkäisi ja nojasi Michellen olkapäähän. "Älä nyt... Kaikki järjestyy..." Michelle irroitti otteensa Joannasta ja katsoi tätä silmiin. Lucas jokelsi ja äänteli. Huoneessa kaikui kaikki pienet kuiskauksetkin. Tai niin ainakin Joannasta tuntui. "Mullakin on joskus paha mieli.. Oikeastaan aina, kun mä ajattelen Billiä. Mä olen alkanut epäilemään, toipuuko se ollenkaan. Kaikki tuntuu vain niin... Mahdottomalta." Michelle huokaisi ja nosti Lucasin ylös katsoakseen tätä. "Olen yrittänyt olla ajattelematta Billiä, mutta mä en vain pysty siihen.. Mä rakastan sitä liikaa, enkä mä kohta enää kestä olla erossa siitä!"

"Yllätys!!!" tuttu ääni kuului oven takaa. "Gustav! Georg! Mitä te täällä teette?!" Tom hihkaisi ja halasi molempia. "Tultiin kattoo miten meidän sinkkumään pärjäilee!" Gustav hymyili ja vinkkasi silmää. Tom vakavoitui. "Et ois muistuttanu..." hän sanoi kuivasti ja kehotti heitä tulemaan sisään. "Te siis todellakin ootte eronnu..?" Georg kysyi. "Joo.. Itseasiassa mä näin Joannan eilen.. Mitä mä oon tehny sille.." Tom kuiskasi ja tunsi kyynelten pyrkivän silmiinsä. "Mutta ethän sä... Oo mitään tehny..?" Gustav katsoi Tomia kysyvästi. Tom istahti sohvalle ja viittoi Gustavia ja Georgia istumaan häntä vastapäätä oleviin nojatuoleihin. "Joanna on alkanut juomaan.. Ja kaikki on mun syytä... Se ei edes käy töissä ja koko sen talous on Michellen varassa... Eikä Michellekään miljoonia tienaa.." Tom sanoi. Gustav ja Georg vilkaisivat toisiaan. He kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat vain kellon raksutusta. Sitten Georg uskalsi avata suunsa. "Miten Bill voi..?" Tom ei nostanut päätään. "En mä teidä.. En mä ole käynyt siellä pitkiin aikoihin..." hän tunnusti ja vajosi syvemmälle sohvatyynyihin. "Et oo käyny..?" Gustav kysyi. "En mä halua masentaa itteeni enempää.." Tom sanoi. "Masentaa? Eikö veljen näkeminen ole mukavaa ja piristävää?" Georg kysyi kummastuneena. "Toisessa tilanteessa kyllä mutta.. Mä en halua nähdä Billiä, koska se ei edes tunnista mua eikä koskaan puhu mitään!" Tom puuskahti. "Niitä pornopinkin värisiä kapseleitako se vielä syö?! Eihän se muista kohta yhtään mitään!" Gustav huudahti. "Siinäpä se onkin, kun se ei muista enää yhtään mitään!" Tom sanoi ja katsoi ulos ikkunasta. "Mutta sittenhän..." "Hoitajat sanoivat, että vain harvoilla muisti palaa kokonaan, suurimmalla osalla lääkkeen käyttäjistä on täydellinen muistinmenetys!" Tom parkaisi lohduttomana. He olivat taas hiljaa ja Tom nousi levottomana ylös sohvalta. "Otatteko te kahvia..?" Tom kysyi hermostuneesti. "Joo..." Gustav puhui Georginkin puolesta. Tom laittoi tärisevin käsin vettä kahvinkeittimeen ja läikytti melkein puolet pöydälle. "Mä voin keittää sen.." Georg sanoi ja otti pannun Tomin kädestä. Tom jäi seisomaan toimeettomana keskelle keittiötä. "Tuu istumaan.." Gustav sanoi ja osoitti tuolia hänen vieressään. Tom istahti sanaakaan sanomatta tuoliin ja tuijotti jonnekkin kaukaisuuteen. "Mä ajattelin että me mentäs katsomaan Billiä.." Gustav sanoi Tomille. "Joo.." Tom sanoi. "Otatko säkin kahvia..?" Georg kysyi. "Joo.." Tom vastasi konemaisesti. "Ootko sä kunnossa..?" Gustav kysyi huolestuneena. "Joo..." Tom jatkoi konemaista vastailuaan. Kaikki kolme istuivat keittiön pöydän ääressä ja joivat kahvejaan. "Jokos me mentäis...?" Georg kysyi. "Joo, mennään.. " Tom sanoi ja nousi ensimmäisenä.

"Bill.." Tom huokaisi ja painoi kämmenensä lasia vasten. Miksi juuri Bill..? Miksi hänen pikkuveljensä..? Miksei joku muu..? Bill ei olisi ansainnut tätä! Tom oli ajatellut noin useammin kuin oli huomannutkaan. Oli väärin ajatella, että jonkun muun pitäisi olla Billin paikalla. Ei, kaikki olivat samanarvoisia, se Tomille oli opetettu jo pienestä pitäen... "Eikö Billin tila ole parantunut..?" Georg kysyi tohtorilta. "Valitettavasti ei.." tohtori totesi ja katsoi Tomia silmälasiensa takaa. "Bill..." Tom huokaisi ja tunsi kyynelten kirpoavan silmiinsä. Ei, ei tässä! Ei nyt! Tom taisteli kyyneleitä vastaan, muttei voinut niille mitään. Gustav laski kätensä suojelevasti Tomin ympärille. "Bill palaa kyllä ennalleen... Hän tarvitsee vain aikaa.." Gustav lohdutti. Niin, aikaa... Mutta riittääkö Tomin aika..? Jos tauti etenisi AIDSiin asti, Tomilla ei olisi enää kauaa elinaikaa.. Tom nielaisi syvään ja keräsi itsensä. Hän pyyhkäisi nopeasti kyyneleet pois ja kääntyi tohtorin puoleen. "Enkö mä voisi mennä katsomaan Billiä..? Mä pyydän..." Tom sanoi ja tohtori katsoi häntä hetkisen ajan ilmeellä, mistä ei voinut päätellä mitään. "Bill ei ehkä kommunikoi mitenkään, eikä hän tunnista teitä.." tohtori sanoi ja vilkaisi kansiotaan. "Mä pyydän.. Enkö mä voisi.. Voisi... Voisi edes koskettaa Billiä..?" Tom kysyi ja tunsi taas kuinka kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä, mutta hän pystyi hillitsemään ne. "Hyvä on.. Saatte mennä..." tohtori sanoi ja otti avainnipun taskustaan ja pujotti pienen avaimen oven reikään. "Kiitos, tohtori, kiitos!" Tom huokaisi ja meni huoneeseen, missä Bill istui keskellä lattiaa katsoen kattoa, jossa yksi lamppu osoitti häntä. Tohtori sulki oven Tomin takaa ja Tom astui askeleen eteenpäin. Bill keinui paikallaan ja katsoi lamppua, samalla hyräillen jotain. Sävel kuulosti tutulta. Tomilla kesti hetki muistaa laulu. Rette Mich... Se oli laulu, jota Bill hyräili aina ollessaan yksin. Miten Tom oli saattanut unohtaakaan yli puolet heidän lauluistaan..? Tom katsoi Billiä, joka ei näyttänyt huomaavan häntä ollenkaan. "B-Bill..." Tom aloitti epävarmasti. Bill ei kääntänyt katsettaan. "Bill." Tom sanoi rohkeammin ja heilautti kättä Billin edessä. "Bill!" Tom sanoi kovempaa. Bill vain hyräili heidän lauluaan ja ponnisti lattiasta hennosti vauhtia ja kiikkui taas. "Bill, se olen mä... Tom, sun veljesi." Tom sanoi, mutta turhaan. "Bill.. Kuuletko sä mua..?" Tom kysyi, ja hänestä tuntui kuin olisi puhunut tyhjille seinille. Sitten Bill alkoi laulaa. "Komm' und rette mich, ich verbrenne innerlich..." Tom tunsi jostain syystä rauhallisen virtauksen käyvän kehonsa läpi. Hän istahti Billin viereen lattialle eikä irrottanut katsettaan Billistä. Hän kuunteli Billin laulua, joka kuului vain kuiskauksena. Sitten hän otti Billiä kädestä. Bill lopetti keinumisen ja laulamisen. Hän käänsi päänsä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen Tomiin päin. Tom ei voinut muuta kuin hymyillä. "Hei, Bill.." Tom sanoi ja tunsi että vasta nyt oli saanut Tomiin kunnon yhteyden. Bill ei sanonut mitään, vain katsoi ruskeilla silmillään.

"Meen kauppaan, tuutko mukaan...?" Michelle kysyi ja puki Lucasia. "En... En mä taida jaksaa.. " Joanna sanoi ja keskitty lukemaan naistenlehteä. "Ootko varma...? Sä et oo käyny ulkona moneen päivään!" Michelle huomautti. Joanna mutisi jotain vastaukseksi. "Noh... Joskus sun täytyy kuitenkin tulla ulos täältä neljän seinän sisältä..." Michelle huokaisi ja nosti Lucasin syliinsä. "Jaah..." Joanna sanoi ja vajosi syvemmälle nojatuoliin. Hän selaili lehden sivuja. Jatkonovelli... Julkkishaastattelu... Keikkaraportti... Juorut... Sarjakuva... Ei koskaan mitään uutta! Hän tipautti lehden lattialle ja hieraisi silmiään. Puoli kahdeksan..? Miten kello oli jo noin paljon? Michellekin tuntui viipyvän kaupassa... Joanna katsahti lattialla olevaan lehteen. 'Testi: Ollakko vai eikö olla?' Joanna luki. Hän sieppasi lehden lattialta käteensä. "Testaa, roikutko vieläkin exässäsi vai oletko kääntänyt uuden sivun..." Joanna luki ääneen. Hän luki kysymykset ensin sivusilmällä ja sitten hän haki telkkaripöydältä kynän. Hän otti hyvän asennon ja aloitti ruksailemaan kysymyksiä.

Michelle nosti hyllystä vauvan vaippoja ja laittoi ne kärryihin. Lucas katseni ympärilleen hämmästyneenä. Michelle hymyili hiljaa ja sipaisi pienen poikansa poskea. Hän oli niin pieni... Mutta kohta hän jo kävelisi, aloittaisi koulun, menisi jalkapallo harkkoihin kolme kertaa viikossa, kiukuttelisi äidille kotona viikkorahoista, lähtisi iltaisin juhlimaan ja sammuisi portaikkoon... Lopulta hän löytäisi jonkun kivan tytön, he menisivät naimisiin ja saisivat lapsia... Ja niin Michellestä tulisi mummo... Aika kuluisi kuin siivillä... Siitä Michelle oli varma. "Michelle!" hän kuuli jonkun kutsuvan. "Gustav..? Mitä sä täällä teet?" Michelle kysyi hämmentyneenä. Gustav hölkkäsi hänen luokseen. "Moi! Mitä kuuluu? Mitäs pikkumies?" Gustav kysyi hymyillen ja nosti Lucasin syliinsä. "Ootko sä kiusannu äitiä..? Ootko..? Voi sua pikkuhöpöpöpölutupuputupuhanipöötä!" Gustav höpötti Lucasille. Lucas tarrasi Gustav nenään kiinni. Michelle ei voinut olla naurahtamatta. Sitten hän kääntyi Gustavin puoleen. "Mitä sä Pariisissa teet..? Tulitko sä yksin...?" Michelle kysyi. Gustav hymähti ja nosti Lucasia paremmin syliinsä. "Me tultiin Hagenin kanssa yllätysvierailulle.." Gustav paljasti. "Aijaa! Georgin on täällä! Missä se on nyt..?" Michelle kysyi leveästi hymyillen. "Ööh... Tomin ja Billin luona sairaalassa..." Gustav sanoi. "Billin... Mitä... Mitä Billille kuuluu..? Mä en ole käynyt sen luona aikoihin.." Michelle sanoi ja hänen äänessään paljastui häpeän vivahdus. Gustav päätteli, että hänen ei pitäisi kertoa tässä.. Ei nyt. "Noh.. Öh... Tota... Jos shoppaillaan eka, mä kerron sitte!" Gustav sanoi ja vaihtoi puheenaihetta nopeasti siihen, kuinka vauvanvaippojen hinta oli noussut roimasti kahden vuoden aikana.

"Eniten vastauksia d; totaalisesti rakastunut." Joanna luki lehdestä. 'Olet oikea takiainen! Etkö sinä tajua..? Hän on menneen talven lumia, ja Hän on jo luutavasti unohtanut sinut! Tai voi myös olla, että Hänkään ei ole päässyt sinusta yli. Ole nainen, mene ja kysy tai ota uusi askel, muuten tarraudut entisiin aikoihin!' Joanna puuskahti kyllästyneenä ja paiskasi lehden lattialle. "Vai takiainen! Paskaa koko lehti! Täyttä paskaa! Ei yksi testi voi selvittää mun tunteita!" Joanna murahti ja polkaisi vihaisesti lehden päälle. Hän oli hetkisen ajan ihan hiljaa.. Hän kuuli vain rannekellonsa tikityksen. Sitten hän löi itseään päähän. "Miksi sä muija valehtelet itelles?!" hän huusi seinille. "Hitto... Mä rakastan Tomia..." hän puhui itsekseen. Pitääkö se peittää joka kerta...? Miksi hän ei vain pystynyt katsomaan itseään silmiin ja sanomaan mitä oikeasti tuntee... ? "Ei... Tom petti mua... Se ei oikeasti rakastanut mua koskaan! Kaikki valhetta!" Joanna puri hammasta, että pystyi sanomaan sen. Mutta entä silloin, kun hän näki Tomin siellä kaupan edessä..? 'Ootko sä tosiaan vajonnu niin alas, ettet vastaa puhelimeen, juot ja elät pikkusiskos siivellä jolla on pieni vauva?! Susta ei oo kuulunut mitään moneen kuukauteen ja sä oot muuttunut! Mihin katos se lempeä ja iloinen nainen, johon mä rakastuin..? Mihin katos se Joanna, jonka mä tunsin ja jota mä rakastin? Ja missä sä oot ollu..?' "Ei ole mitään toista Joannaa!" Joanna murisi. Osa hänestä vihasi Tomia enemmän kuin ketään muuta, osa rakasti häntä kuin maailmassa ei olisikaan muita ihmisiä! "Miksi... Kaikki... Kaikki on niin helvetin vaikeeta..?" Joanna huokaisi ja huomasi katsovansa itseään ensikertaa silmiin. Hän tiesi mitä halusi...

"Hra. Kaulitz siirretään nyt vuodeosastolle tarkkailtavaksi. Hänen tilaansa täytyy tarkkailla kahden päivän ajan ja verikokeita otetaan 3 tunnin välein. Valitettavasti hän tarvitsee myös paljon lepoa, joten vierailuaikaa ei ole järjestettävissä paljoa..." tohtori sanoi ja kirjoitti jotain Billin kansioon. "Muuta kysyttävää..?" "Millon mä saan mennä katsomaan Billiä..?" Michelle kysyi innosta puhkuen. Tohtori piti Michelleä tahallaan jännityksessä jonkin aikaa. "Aamulle, heti kun Bill on saanut syötyä aamupalansa." tohtori virnisti. "Entä milloin Bill pääsee kotiin..?" Tom kysyi. "Hmm... Katsotaanpas... Täytynee katsoa, miten Bill toipuu... Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, hänet pääsee kotiin noin kolmen viikon kuluttua!" tohtori sanoi hyväntuulisena. Michelle halasi onnellisena Tomia. "Tää on niin ihanaa!" hän hihkui. Samassa hän huomasi Joannan, jonka kasvoille oli piirtynyt pieni hymy. "Joanna! Kuulitko sä.." "Joo, kuulin! Mahtavaa!" Joanna hymyili ja halasi Michelleä. Tom ei saanut katsettaan irti Joannasta. Olikohan Joanna edelleen vihainen hänelle..? Tom ei osannut päätellä hänen ilmeestään mitään. "Onko se ihan normia, että ne lääkkeet vaikuttaa noin... Noin... Noin yhtäkkiä..?" Georg kysyi, ja tuuditteli samalla Lucasia rattaissa. "Lääke vaikuttaa eritäin hitaasti ja sitten hän parantuu äkisti. Sen vuoksi Billin käyttämä lääke eroaa muista lääkkeistä.." tohtori hymyili, ihan kuin lääke olisi ollut hänen oma keksintönsä. Gustav ja Georg nyökkäilivät hiljaa ja yhtyivät muiden ilonosoitusiin. "Tää on ihan mahtavaa! Vai mitä, Tom...? Tom..? Hei, missä... Herran jestas!" Gustav huudahti, kun näki pökertyneen Tomin lattialla. "APUA! Tom on pyörtynyt!!!" Georg kiljaisi ja säntäsi Tomin luo. "Tom! Hei, kamu! Herätys! Tom! Kukkuu..? Huhuu? Tomppa, hei! Herää! Mikä sulle tuli?! Tom, vanha kaveri, herää! TOM, PERKELE!" Georg rääkäisi. "Mi... Mikä Tomilla o-o-on?" Joanna kysyi änkyttäen. "Hän pyörtyi! Ilmeisesti alhainen verensokeri.." tohtori sanoi ja kyykistyi Tomin viereen. "Mä hälytän apua!!" Michelle ilmoitti oitis. Joanna katsoi halvaantuneena Tomia. Miksi häntä pelotti niin, vaikka Tom oli pyörtynyt alhaisten verensokerien takia..? Miksi hän aavisti jotain kamalaa? Oliko Tom salannut häneltä muutakin..? "Tom viedään tuossa viereisessä rakennuksessa sijaitsevaan terveyskeskukseen. Siellä häntä osataan hoitaa paremmin." tohtori ilmoitti.

--------

Lukeeks tätä kukaan..? :]

Tom huokaisi raskaasti ja laski kahvimukinsa pöydälle. Oliko hänellä edes toivoa parantumisesta..? "HIVin hoito on erittäin mutkikas ja pitkä prosessi.. Tarvitsette kärsivllisyyttä ja aikaa, nimittäin sitä tämä vaatii." Lääkäri oli sanonut Tomille. Lääkäri oli antanut Tomille lääkkeitä, joista kaikkia oli otettava kaksi kertaa päivässä. Lääkäri oli myös kehottanut Tomia jatkamaan jokapäiväisiä, arkisia asioitaan. Syytä huoleen ei kuulemma ollut. Tom tuhahti hiljaa ja nousi huijovasti ylös. "Vai ei oo syytä huoleen.. Helvetti, mä kuolen!" Tom murahti hiljaa ja paineli makuuhuoneeseensa. Joanna ei ollut vastannut puhelimeen, vaikka Tom oli soittanut miljoona kertaa.. Hän ei ollut antanut Tomille edes yhtä minuuttia selittää.. Miksei Joanna voinut olla hänen rinnallaan nyt? Miksi Tom oli kertonut? Miksi Tom oli pettänyt?! Kaupassa oli käytävä... Muuten hän kuolisi nälkään.. "Parempi kai sekin olisi kuin kuolla AIDSiin..." Tom huokaisi ja alkoi vetää housuja boksereidensa päälle. Vittu tätä elämää.. Mä kuolisin mieluusti vaikka heti! Mitä mulla muka enää on jäljellä?! Ei yhtikäs mitään! Bill on menettänyt muistin, eikä muista hänestä mitään! Tyttöystävä jätti, äiti ja kaverit ovat Saksassa... Tom ajatteli masentuneesti ja vetäisi suuren hupparin päällensä. Hän sieppasi avaimet ja kännykän mukaansa pöydältä ja sulki oven.

"Hei, sisko! Mä tulin!" Michelle ilmoitti hymyillen ja laski ostoskassit pöydälle. "Moi..." Joanna vastasi tylsistyneenä ja keskittyi uudestaan juomaan kaljaansa. "Taasko sä juot?! Oikeesti, nyt lopetat!" Michelle huusi ja otti pullon Joannan kädestä. "Älä viitti!" Joanna mulkaisi Michelleä. "Ja sun piti vahtia Lucasia..?! Sillä välin sä aloitkin JUOMAAN!" Michelle pihisi kiukusta. "Mitä väliä... Ei se oo ees itkeny..." "Sempä takia! Jos sille on sattunut jotain?! Sillä välin ku sä oot ryypänny?" Michelle tiuskaisi ja paineli makuuhuoneeseen. Joanna tuhahti ja meni keittiöön. Pakko saada lisää viinaa, pakko unohtaa Tom... Joanna ajatteli tuskaisena ja kaiveli kaappeja. Hitto.. Kaikki viina on loppu! Joanna huokaisi raskaasti ja keräsi itsensä. Miten tähän tilanteeseen oli päädytty? Miksi, miksi, miksi?! Miksi Tomin oli pitänyt pettää häntä? Eikö hän ollut tarpeeksi hyvä..? Miksi hän ei pystynyt antamaan Tomille anteeksi? Miksei hän pystynyt vain yksinkertaisesti unohtamaan?! Joka aamu kun Joanna heräsi, hän muisti Tomin... Tomin kauniit ja ymmärtäväiset silmät... Tomin vahvat kädet... Tomin nauravan ja aina yhtä iloisen suun... Tomin huulet jotka sinetöivät Tomin joka ikistä rakkauden tunnustusta Joannaa kohtaan... Joka ilta, ennen kuin Joanna nukahti, hän ajatteli Tomia ja heidän ensi tapaamistaan... Kuinka Tom oli ollut ujo ja vaivaantunut... Heti kun he näkivät toisensa. Joanna huomasi että hänen poskellaan vieri kyynel. Taas se nähtiin.. Hän ei voinut unohtaa Tomia... "Helvetti..." Joanna mutisi ja pyyhki nopeasti kyyneleen pois. "Michelle! Missä meidän kaikki viinat on?" Joanna huusi, toivoen että tavoittaisi Michellen. Samassa Michelle ilmestyi ovelle, jokeltava Lucas sylissään. "Sä oot kuule juonu kaikki viinat tästä talosta... Enkä mä lähde hakemaan, saat mennä ihan ite... Mutta mieti..." "Mieti mitä teet ittelles ja mäkä mäkä mäkä! Ihan vitun sama! Mä lähen nyt jonnekki mistä saa viinaa..! Ihan samperin sama missä se on!" Joanna puuskahti ja lähti horjuvin askelin eteiseen. "Sä oot jo ihan kännissä! Et sä tartte enää viinaa!" Michelle varoitteli. "Ja varmana tartten!" Joanna kiljahti ja paiskasi oven kiinni takanaan.

"Minusta tuntuu että voimme päästää hänet muiden potilaiden luo.." hoitaja sanoi. "Ei... Se on vielä liian aikaista.." tohtori sanoi. "Mutta hänhän.." "Hän saattaa käyttäytyä normaalin oloisesti ajoittain. Tarvitsemme vielä enemmän tutkimuksia..." tohtori sanoi. Hoitaja astui lähemmäs tohtoria. "Hän on veljeni!" hoitaja nyyhkäisi. "Helen-kultaseni.. En halua että hän satuttaa sinua itsetuhoisuudellaan..." tohtori sanoi ja suuteli Heleniä. "Paskat! Toiki on pussannu varmaan jokasta hoitajaa ja lääkäriä!" Michelle murahti ja vaihtoi kanavaa. Samalla hetkellä Lucas alkoi itkeä. Michelle huokaisi kerran, laittoi kaakaokupin pöydälle ja riensi makuuhuoneeseen. "Shh, shh... Kulta-pieni..." Michelle hyssytteli ja otti Lucasin häkkisängyn pohjalta. Voi kuinka sä muistutatkin Billiä.. Michelle ajatteli ja tuuditteli poikaansa sylissään. Missä Joanna on...? Se on viipynyt jo yli puolitoista tuntia.. "Toivottavasti sun täti tulee kohta takaisin.." Michelle sanoi ja katsoi Lucasia ruskeisiin silmiin. Kyllä se kohta tulee.. Michelle rauhoitteli itseään.

"Se tekee 20 euroa ja 85 senttiä.." kassalla rahastava mies sanoi. Tom ojensi miehelle 50 euroa, koska ei jaksanut kaivaa pienempää rahaa. Hän sai vaihtorahansa, kiitti ja pakkasi ostoksensa. Hän nappasi ostoskassin käteensa ja lähti kävelemään kohti ovea. Ovet aukenivat ja Tom hengitti raikasta talvi-ilmaa. Mitäköhän Joanna teki tällä hetkellä..? Varmaan he katsoivat Michellen ja Lucasin kanssa televisiota... Tosiaan, Tomin pitäisi käydä moikkaamassa Michelleä ja Lucasia. Olihan Tom sentään Lucasin kummisetä! Joanna tuskin haluaisi nähdä häntä, joten heidän pitäisi varmaan tavata joskus kun Joanna ei olisi... "VARO VÄHÄN!" Tom havahtui naisen kiukkuiseen ääneen ja kuuli pullon rikkoutuvan jäistä asfalttia vasten. "Anteeks, mä en huomannu..." "Et varmaan juu! Kato nyt mitä sä teit, samperin munapää!" Tom heristi korviaan ja kääntyi katsomaan naisen kasvoja. Ei! Voisiko se olla...? "Joanna?" Tom kysyi varovasti ja yritti katsoa naisen kasvoja. Nainen käänsi kasvonsa pois. "M-Mä en edes tunne ketään Joannaa..." Joanna yritti sanoa. "Joanna! Mikset sä oo vastannu puhelimeen?" Tom kysyi ja käänsi Joannan ympäri. "No mitäs luulisit?! Mulla on parempaakin tekemistä ku kuunnella sun selityksiä!" Joanna sanoi murhaavasti. Tom laski katseensa rikkinäiseen pulloon. "Kuten juominen, vai..?" hän kysyi. Joanna laski nolona katseensa alas. "Käytkö sä ees töissä?" Tom kysyi Joannalta. Joanna nosti katseensa ja katsoi Tomia vihaisesti. "Mitä se sulle ees kuuluu?! Mä en oo sulle tilivelvollinen mistään..!" Joanna murahti ja oli jo lähtemässä matkoihinsa, mutta Tom esti häntä. "Ootko sä tosiaan vajonnu niin alas, ettet vastaa puhelimeen, juot ja elät pikkusiskos siivellä jolla on pieni vauva?! Susta ei oo kuulunut mitään moneen kuukauteen ja sä oot muuttunut! Mihin katos se lempeä ja iloinen nainen, johon mä rakastuin..? Mihin katos se Joanna, jonka mä tunsin ja jota mä rakastin? Ja missä sä oot ollu..?" Tom kysyi. Joanna katsoi Tomia syvälle silmiin. "Missä sä ite oot ollu sillon ku mä oon tarvinnu sua?! Pitikö sun kusipään mennä pettämään mua?! Oisit kuule miettiny aikasemmin!" Joanna lähti kyynel silmäkulmassa kimmeltäen pois, hiljaa huojuen. "Joanna, mä haluan kertoa sulle jotain..." "Mä en halua kuulla enää sanaakaan sun valheilta!" Joanna puuskahti Tomille ja ei suostunut enää katsomaan taakse. Oli aika kääntää kokonaan uusi sivu..

~~~~~

Kiitos ihanista kommenteista.. <3 Lämmitti sydäntä.. :") Jatkanko...? =D

Michelle ei ollut uskoa silmiään, kun näki raskaustestin tuloksen. Positiivinen! Hän miltei pyörtyi. Hän katsoi monta kertaa ohjeesta, että punainen tarkoitti varmasti positiivista. "Tää... Tää ei voi olla totta.." Michelle häkeltyi. Hän odotti lasta! Mutta milloin hän oli... Niin.. Silloin sairaalassa... Kun hän ja Bill.. "Ja Bill on sairaalassa..." Michelle huokaisi raskaasti ja painoi päänsä vessan seinään. Bill ei ollut vielä siinä kunnossa, että se edes tietäisi tästä maailmasta mitään. Ei kai se edes tajunnut, jos sitä tervehti. Lääkityksen takia Billin kanssa ei voinut kommunikoimaan mitenkään. "Michelle...? Ootko sä siellä?" Joanna huhuili. Michelle säpsähti ja nousi nopeasti ylös. "J-Joo... Oon mä..." Michelle änkytti. "Simone tuli yllätysvierailulle! Tuu jo tervehtimään!" Joanna hihkaisi oven takaa. Michelle odotti, että askeleet olivat kaikonneet olohuoneeseen. Sitten vasta hän uskalsi hengittää. Mitä hän tekisi? Milloin hän kertoisi Joannalle ja Tomille? Miten he suhtautuisivat siihen? Mitä jos Bill ei koskaan paranisi ja lapsi joutuisi elämään ilman isää? Aborttia Michelle ei halunnut... Se oli varmaa...! Michelle pudotti testin roskakoriin, avasi oven pestyään kätensä ja meni muiden luo.

"Miksi te ette kertoneet?!" Simone kysyi hymy huulillaan. "Kertoneet mitä..?" Tom kysyi. "Iloista uutista!" Simone nauroi. "Ilouutista...?" Joanna toisti. "Vihdoinkin minusta tulee mummi!" Simone naurahti ja riensi halaamaan Tomia ja Joannaa. "Turha teidän on enää teeskennellä!" Simone sanoi hymyillen. "Mummi?! Äiti, ei Joanna oo raskaana! Mistä sä niin päättelit?" Tom kysyi kummastuneena. "No kenen se testi sitten tuolla roskakorissa on..?" "Testi..? Roskakorissa..?" Joanna toisti. "Mut eihän me edes olla..." "Ei niin!" Joanna puuttui Tomin puheeseen. Samalla Joannan päässä alkoi raksuttaa. "Michelle..." Joanna kuiskasi. "Mitä Michellestä?" Simone kysyi. "Mitä? Etkai sä nyt tarkota että... Mutta kelle..? Eihän Michelle edes seurust..." "Billille!" Joanna huudahti. "Mitä?!" Simone kiljaisi. Tom ei saanut sanaa suustaan. "Mun pitää jutella sille..!" Joanna ei itsekkään voinut uskoa omia ajatuksiaan. Asia täytyi varmistaa. Hän lähti oitis yläkertaan ja koputti Michelle huoneen ovelle. "Michelle! Oletko sä raskaana?!" Joanna kysyi kun astui huoneeseen. Michelle nosti katseensa kirjasta. Hän katsoi Joanna totisena. "Mistä... Mistä sä sait tietää..?" Michelle kysyi. "Simone löysi vessasta raskaustestin.." Joanna huokaisi ja istahti Michellen sängylle. "Mä en itekkään saanut tietää, ku vasta pari tuntia sitten.." Michelle sanoi hiljaa. Joanna nyökkäsi vaitonaisena. "Mitä mä teen..?" Michelle kysyi ja katsoi Joannaa. "En mä tiedä... Se on sun oma päätös, joka sun on tehtävä yksin."

Joannan elämä oli säpäleinä. Eräänä iltana Tom oli tunnustanut, että hän oli pettänyt Joannaa. Joanna ei osannut sanoa mitään, vaan sulkeutui katkerasti kuoren sisään. Miksi hän oli ollut niin sokea? Miksei hän ollut huomannut? Joko hän oli tyhmä tai Tom oli mestarivalehtelija.. Joanna ei kestänyt Tomin selityksiä siitä, kuinka tapahtumasta oli jo aikaa ja että Tom rakasti vain Joannaa. Hän lupaili jopa kihlasormusta vaikka heti, jos Joanna antaisi anteeksi. Joanna ei vain voinut antaa anteeksi.. "Ehkä jonain päivänä.." Joanna oli sanonut Tomille, kun hän pakkasi laukkujaan. Siitä päivästä lähtien hän oli tukeutunut viinaan, vaikka tiesi että se ei hyödyttäisi mitään. Joanna rakasti edelleen Tomia koko sydämmestään, mutta hän vain halusi hetken miettiä asioita. Yksin.

Yksin... Tom ajatteli hiljaa kun käveli kotiin sairaalasta. Hän oli juuri saanut tietää jotain kamalaa.. Tomin päänsäryt olivat jatkuneet jo vuoden. Lisäksi hän oli alkanut voimaan pahoin ajoittain, hän oli koko ajan väsynyt ja hänen ruokahalunsa oli kadonnut.. Tom oli päättänyt mennä lääkäriin. Lääkäri tutki Tomia aikansa, eikä pystynyt selvittämään Tomin oireiden syytä. Tom meni verikokeisiin ja verikokeiden kautta jatkotutkimuksiin, missä selvisi että hänellä oli HIV. Tom halusi pitää asian omana tietonaan. Hän ei halunnut murskata Joannan sydäntä enää uudestaan.

Uudestaan.. Michelle nyyhkäisi kun näki Billin tuijottavan seinää. Hän oli saanut pojan, nimeltä Lucas. Lucasilla oli samanlaiset silmät kuin Billillä.. He olivat niin samanlaisia. Uudestaan Bill oli muuttunut samanlaiseksi... Samanlaiseksi olioksi, jonka kanssa ei pystynyt puhumaan tai ylipäätään kommunikoimaan. Hän kun niin toivoi, että he kaikki kolme voisivat olla ihan tavallinen perhe ja että hän saisi pian pitää Billiä sylissään ilman minkäänlaista pelkoa.. Pelkoa joka oli niin heikko, hauras... Ja havoittuva.

Haavoittuva. Se hän oli... Bill ajatteli. Mikä hänen oikein oli?! Miksi hän oli täällä? Kuka hän oli..? Kuka oli se häntä veljeksi kutsuva mies? Kuka oli se nainen hänen kanssaan..? Lisäksi hänen luonaan oli käynyt kaksi miestä jotka sanoivat koko ajan että he aloittavat uuden levyn tekemisen heti, kun hän oli parantunut. Myös eräs vanhempi nainen oli käynyt pari kertaa, ja itkenyt.. "Miksi juuri Bill?! Miksi juuri minun poikani?!" hän oli nyyhkyttänyt. Entä kuka oli se tyttö, joka saattoi tuijottaa monta tuntia ikkunan takana tuijottamassa häntä pienen lapsen kanssa...? Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt nämä kaikki ihmiset joskus mutta hän ei saanut mieleensä missä ja milloin.. Hän oli kuullut hoitajien sanovan häntä Billiksi. Hoitajilla oli aina isoja, mustapukuisia miehiä mukanaan jotka jäivät ovelle ja tuijottivat häntä kuin jotain saastaa. Kaikki tuntuivat pelkäävän häntä... Miksi? Mitä pahaa hän oli tehnyt?

----------------------

Eli siis nopeutin tapahtumia taas vaihteeksi.. 8DD Tuntuu että te ette pysy yhtään mun perässä... x"DD Välillä mennään ihan normivauhtia, sitte mennään taas yhtäkkiä kuukausi pari eteenpäin... Koittakaa kestää.. :P

Taas... Tom otti seinästä tukea ja nojautui sitä vasten. Viime aikoina häntä oli pyörryttänyt hyvin usein. Hänen päätään särki melkein koko ajan, eikä buranakaan auttanut. Lääkäriin hän ei halunnut mennä, eikä varsinkaan huolestuttaa Joannaa, jonka kanssa meni kerrankin hyvin. ”Kyllä tämä tästä..” Tom vakuutti itselleen ja jatkoi horjahdellen matkaansa yläkertaan. Juuri silloin Joanna tuli takaisin kaupasta. ”Hei, toin sullekkin kokiksen!” Joanna ilmoitti mennessään keittiöön. ”Kiva... Laita se jääkaappiin!” Tom sanoi ja avasi huoneensa oven. Tomia väsytti niin paljon, että hän olisi voinut nukkua koko ikänsä. Tom kävi pitkäkseen sängylle ja sulki silmänsä. Tomista tuntui orvolta, kun hän ei voinut puhua Billin kanssa... Bill ei koskaan vastannut. Istui vain hiljaa ja tuijotti seinää. Gustav ja Georg olivat perheidensä luona Saksassa, he soittelivat pari kertaa viikossa ja kävivät kaksi kertaa kuukaudessa. Georg oli löytänyt tyttöystävän, jonka kanssa oli mennyt kihloihin. Tom olisi halunnut olla Billin kanssa iloitsemassa Georgin puolesta, mutta Billin hoito esti sen. Simone-äiti oli käynyt aina kerran kuukaudessa katsomassa Billiä ja Tomia. Simone olisi muuten muuttanut Ranskaan Tomin ja Billin perässä, mutta työ esti sen. Ja koko hoitohan oli vain osa-aikaista, ei lopullista Niin Tom halusi sen ajatella. Ei koskaan lopullista... Jennyn kuolemasta oli jo viikko, televisio oli uutisoinut siitä aika lailla. Poliisi oli todennut, että Jenny oli tehnyt itsemurhan, vaikka aseeseen oli varmasti jäänyt Tomin sormenjäljet... Eihän se ollut mahdollista, että aseessa ei ollut sormenjälkiä! Tomin täytyi vain odottaa hetkeä, jolloin poliisi tulisi suuren partion kanssa heidän ovelleen...

Michelle tuli kotiin iltamyöhään. Kaikki ovat varmasti nukkumassa.. Michelle ajatteli ja ripusti takkinsa naulakkoon. ”Missä sä oot ollu koko illan?!” Joanna oli hiippaillut eteiseen. Michelle kauhistui Joannan näkemisestä. ”Ööh.. Mä... Mulla meni pi-pitkään kukkakaupalla...” Michelle takelteli. ”Älä viitti! Sulla on vapaapäivä tänään!” Joanna huomautti tylysti. Michelle painoi katseensa alistuneesti lattiaan. ”Olitko sä taas Billin luona?! Näin myöhään?!! Michelle, mä oon sanonu sull ettet sä saa mennä Billin luo yksin, jos...” ”Mutta Bill... Bill..” Michelle aloitti. ”Bill, Bill ja Bill... Bill on sairas ja voi olla vaarallinen!” Joanna huomautti. ”Bill hymyili mulle! Ja me..” Michelle huudahti. ”Mitä?! Ette kai te...” Joanna laittoi kätensä suunsa eteen. Michelle nyrpisti nenäänsä. ”Me ollaan aikusia molemmat ja...” ”Etkö sä tajua että tollanen toiminta vaan hidastaa Billin paranemista?!” Joanna huusi ja sai Michellen hiljaiseksi. ”Mutta Bill hymyili mulle!” Michelle puolustautui. Joanna hiljeni hetkeksi kunnes huokaisi raskaasti. ”Michelle... Yksi hymy ei taroita että Bill olisi parantumassa... Ja vielä jos sä ja Bill... Tuskin hän edes..” ”Miks sä aina masennat mua?! Just ku mulla on toivoa Billin parantumisesta, sä murskaat sen! Tai... Mulla ja Tomilla.. Sä tuskin ees haluaisit että Bill parantui että voisit olla Tomin kanssa koko ajan!” Michelle huusi. ”Toi ei oo totta! Mä toivon todella että Bill parantuis pian!” Joanna sanoi. ”Hmp... Niin varmaan.. Missä muuten Tom on?” Michelle kysyi. ”Se on mennyt nukkumaan.. Raskas päivä varmaan...” Joanna sanoi. ”Niin... Tom varmaan etsii sitä Jennyä edelleen...” Michelle mietti. Joannan sydän jätti yhden lyönnin väliin. ”Mikä sulle tuli? Sähän kalpenit hetkessä!” Michelle huolestui. ”Ööh... Ei mulla oo... Mikään.. Väsyttää vain. ” Joanna kuittasi. ”Aijaa... Okei... Mee sä vain nukkumaan, mä..” Michelle aloitti kunnes vaikeni äkisti ja lähti juoksemaan vessaan. ”Michelle?!” Joanna huudahti siskonsa perään. Michelle paiskasi oven kiinni takanaan. ”Michelle? Onko kaikki okei?” Joanna kysyi ja koputti oveen. Hän kuuli kuinka Michelle oksensi. ”Michelle... Vastaa!” Joanna vaati ja koputti oveen yhä kovempaa. ”Ka-kaikki on ihan okei..” Michelle vastasi heikosti. ”Okei?! Sähän oksensit?!” Joanna äimisteli. ”No kai mä oon saanu jonku tartunnan jostain...” Michelle sanoi. ”Pärjäätkö sä?” Joanna kysyi. ”Joo... Mee vaan nukkuu...” Michelle kuiskasi heikosti. ”Okei.. Hyvää yötä.” ”Öitä..” Michelle sanoi ja istahti vessanpöntön päälle. Kai tää on vaan vatsatautia tai jotain vastaavaa... Michelle pohti. ”Tää menee ohi..” Michelle rohkaisi itseään. Vaikka hänellä oli paha aavistus tulevasta, hän rohkaisi mielensä ja kävi rauhallisin mielin nukkumaan.

---------

Spookyyyy!!! 8"DD Käsi ylös, kuinka moni lukee...?? :P

Kuului kova laukaus. Jenny kiljaisi ja vajosi maahan. Tomilla ei ollut hajuakaan siitä, mitä hän oli juuri tehnyt. Hän ei kuullut ääntä, joka lähti hänen aseestaan. Hän ei nähnyt karmeaa näkyä, jonka oli itse aiheuttanut. Ei, Tom ei kuullut eikä nähnyt. Hän ei edes ollut siellä, vaan jossain kaukana.. Muistoissa. Hän näki hiekkaa, meren, kaksi pikkupoikaa ja auringon, joka näytti siltä, että se olisi laskemassa mereen. Tom seisoi rannalla paljain jaloin ja katsoi kahta pikkupoikaa, jotka jahtasivat vuorotellen toisiaan ja roiskivat vettä toistensa päälle. Tuo kaksikko näytti erottamattomalta ja tutulta. Tom istahti hiekalle ja samassa hän muisti tilanteen kuin eilisen päivän! Minä ja Bill! Bill ja minä olimme tuolloin rannalla ja tuolloin me lupasimme pysyä ikuisesti veljinä, vaikka toinen meistä kuolisi! "Kuolisi..." Sana karkasi Tomin huulilta kuin itsestään. Pikkupojat juoksivat mereen, eivätkä he huomanneet vaaraa. Mitä Billille on tapahtunut?! Miksi Bill ei tunne häntä enää?! Suuri aalto lähestyi kahta pikkupoikaa. Muistaako Bill enää heidän yhteisiä aikojaan? Muistaako Bill, mitä kaikkea he ovat yhdessä kokeneet? "Varo, Bill!" kuului kiljaisu. Palaako Bill enää koskaan entiselleen? Pikkupojat jäivät aallon alle. Aalto hajosi karikkoon ja Tom kuuli huudon. Rakastaako Bill häntä enää? "BIIIILLL!!! MISSÄ SÄ OLET?!" toinen pikkupojista huusi. Ei! Ei! Bill! Tom ymmärsi mistä oli kysymys ja nousi seisomaan ja juoksi pojan viereen. Yhdessä he huusivat Billiä. Ei! Ei! Bill, vastaa! Tom ajatteli epätoivoisesti. Samassa Tom vajosi hiekalle ja alkoi itkeä. Pikkupoika kääntyi Tomia päin. "Missä Bill on?" hän kysyi. Mitä Tom voisi vastata?! Hän ei tiennyt missä Bill oli?! "En... Mä... Tiedä..." Tom sai sanottua ja sulki silmänsä.

"EI! EIEIEIEIIII!!! BIIILLLL!!!" Tom heräsi ajatusmaailmastaan omaan huutoonsa. "Tom?! Mikä hätänä?!" Tom kuuli tutun äänen. Joanna! Tom huomasi olevansa keittiön lattialla. "Missä Bill on?! MISSÄ SE ON?!!" Tom karjui hätääntyneenä ja alkoi hapuilla ympärilleen. "Shh... Tom, ei hätää.. Bill on kunnossa..." Joanna kuiskasi Tomin korvaan ja painoi tämän rintaansa vasten. Tomin hengitys tasaantui, kun hän kuunteli Joannan ääntä. "Billillä on kaikki hyvin, hän on sairaalassa ja hän on kunnossa..." Joanna sanoi hiljaa.

Jenny makasi verisenä ja elottomana lattialla. Tom katsoi näkyä järkyttyneenä. Hän, Tom Kaulitz oli juuri tappanut jonkun... Jennyn, joka oli tappanut Billin mielen.. Tom tuskin pystyi hengittämään. Hän tarttui Jennyn kalpeisiin käsiin, joita koristi verivana. Hän avasi kylpyhuoneen oven ja kaatoi Jennyn lattialle. "Apu-a..." Tom kuuli Jennyn voihkaisevan. Tom käänsi katseensa Jennyyn. "A-a-auta..." Jenny katsoi Tomia anelevan tuskaisesti. "Mitä mä voin tehdä?!!" Tom hätääntyi. "A.... As... E..." Jenny voihkaisi. Ase! Ase.. Ase! Tom kompuroi eteiseen ja sieppasi käsiaseensa. Jenny aukaisi nyrkkinsä. Kuin sanattomasta sopimuksesta Tom antoi aseen Jennylle, joka nosti sen heikosti ohimolleen. "A-an.. Antee.. K... Si..." Jenny kuiskasi hiljaa, miltei äänettömästi ja painoi liipaisinta. Jennyn lyhyt elämä päättyi lyhyeen.

"Tom... Kaikki on ihan hyvin..." "Aiotsä ilmottaa poliisille?! Kuka Billistä sitten huolehtii jos sä ilmotat?!! Ei, mä en suostu! Mä lähden, otan Billin mukaani ja..." "Tom, mä en aio kertoa.." Joanna sanoi hiljaa. Tom huokaisi raskaasti. "Kiitos..." Tom kuiskasi. Joanna laittoi kätensä Tomin kädelle. "Mullakin on sulle kerrottavaa..." Joanna sanoi.

"Hei, hei! Pitäkää hauskaa!" äiti toivotteli olohuoneesta. "Joo, varmasti pidetään!" Joanna huokaisi ja antoi Danielille suukon. "No niin! Nyt mennään!" Daniel huudahti heti, kun olin saanut oven kiinni. "Hei, oota!" Joanna nauroi, kun Daniel hyppi pitkin meidän pihaa. Hän riensi avaamaan Joannalle pelkääjän paikan oven. "Arvon neiti..." Daniel sanoi ja kumarsi syvään. Joanna kiitti teatraalisesti hihitysensä seasta. "Minne neiti haluaa..?" Daniel kysyi naamallaan mairea ilme. "Teille..." Joanna kuiskasi ja antoi Danielille suukon. "Selvä... Neiti on hyvä ja kiinnittää turvavyön, ettei satu vahinkoja.. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua!" Daniel virnisti. Pian he jo ajelivat pitkin Hampurin keskustaa, kohti Danielin asuntoa. Hänen vanhempansa olivat kummatkin juristeja ja Daniel seurasi perässä. Joanna ja Daniel olivat tapaneet sattumalta kadulla, Danielin kompastuessa ja kaataessaan samalla Joannan maahan. Joanna luuli unelmiensa miehen löytyneen, mutta toisin kävi...

"Päästä... Irti!!" Joanna kiljaisi ja potkaisi Danielin kauemmas. "Sä et oo menossa mihinkään!" Daniel huudahti vihaisesti ja kiskaisi Joannaa jalasta, niin että tämä kaatui. "Helvetti... Päästä irti!!!" Joanna kiljui, kun Daniel tuli päälle. Hän repi Joannan hiuksia ja löi häntä. Joanna voihkaisi tuskaisesti. "Näetkös?! Noin sulle käy aina kun sä pistät vastaan!" Daniel uhosi. "Ei... Daniel kiltti... Lopeta..." Joanna aneli itku kurkussa. Mutta Daniel painoi hänen kätensä sängyn kaidetta vastaan. "Mä luulin... Että sä ra.." "Rakastan sua?! Ehei, luulit väärin. Mä en todellakaan rakasta sua!" Daniel tuhahti. "EI!" Joanna huusi ja sylkäisi Danielin päälle. Daniel irrotti otteensa Joannan käsistä. "Toi sun olisi kannattanut jättää tekemättä..." Daniel murahti ja kohotti kätensä. Joanna tiesi tilaisuutensa tulleen ja potkaisi Danielia niin kovaa, kuin ikinä pystyi. Daniel kaatui ja löi päänsä sängynkaiteeseen. Joanna nyyhkäisi hysteerisesti. Daniel virkoaisi milloin vain.. Joanna ajatteli pelokkaasti. Hän nappasi Danielin kännykän pöydältä ja näpytteli äitinsä numeron. "Hei Daniel! Onko..." "ÄITI! Tuu nopeesti... Danielin... Asunnolle..." Joanna nielaisi. "Kulta! Mitä on tapahtunut?!" Joannan äiti hätääntyi. "Tulkaa hakemaan mut pois täältä! Nopeesti! Mä en halua nähdä Danielia enää ikinä!" Joanna kiljaisi. Samassa Daniel liikahti ja avasi silmänsä. Joannalta tipahti puhelin järkytyksestä maahan. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että hän luuli sen tulevan ulos. "Joanna..." Daniel mumisi ja nousi istumaan. "Älä tuu lähemmäs!" Joanna kiljaisi ja perääntyi ovelle. "Joanna... Kiltti... Kuuntele!" Daniel pyysi. Joanna paiskasi oven takanaan kiinni ja laittoi sen lukkoon. Poliisi... Täytyy soittaa poliisille..! Joanna ajatteli hätäisesti.

"Otan osaa, neiti..." tohtori sanoi. "Ei... Ei! Elvyyttäkää vielä! Vielä on toivoa!" Joanna pyysi. "Olen hyvin pahoillani..." tohtori jatkoi. "Kuolinaika 02.47..." hoitaja totesi surullisesti. "Ei! Ei! Kyllä äiti selviää! Jatkakaa! Ei..."Joanna nyyhkäisi. "Olen pahoillani..." tohtori sanoi uudelleen ja johdatti Joannan pois huoneesta. "Ei... Ei..." Joanna nyyhki. Hän nosti katseensa ja näki Michellen halveksuvan katseen. "Sä johdatit äidin ja isän kuolemaan!" Michelle huudahti katkerasti ja meni menojaan. "Se oli onnettomuus, he eivät huomanneet rekkaa ja..." Joanna ei jaksanut kuunnella tohtoria enempää, hän vain vaipui omaan synkkään maailmaansa.

"Kaikki oli mun syytä..." Joanna huokaisi Tomille. "Eihän ollu..." Tom yritti. "Oli se... Jos mua ei ois ollu, äiti ja isä eläis vielä..." Joanna sanoi raskaasti. "Jos ja jos.. Kuule.. Se oli onnettomuus, eikä sille voinut mitään...!" Tom sanoi ja laittoi kätensä Joannan kädelle. "Mä... Mä oon niin yksin!" Joanna sanoi. "Et oo..." Tom sanoi. "Mä ja Michelle ollaan sun kanssa..."

~~~~~~

Tää nyt oli vähän sekava luku... Toivottavasti tajusitte jotain.. 8"D  Jatkanko..?

Kuukausi kului nopeasti. Tom, Joanna ja Michelle asuivat samassa kerrostalossa, lähellä DeCalvertin sairaalaa. Tom oli vaatinut saada talon mahdollisimman läheltä mielisairaalaa että saisi asua lähellä Billiä. Oli aamu, kello oli viisi kun Joanna heräsi ja meni keittiöön, jossa Tom istui yksin, katsellen ulos. "Huomenta…" Joanna sanoi Tomille ja sipaisi hiuksensa ponnarilla kiinni. "Huomenia…" Tom sanoi, nostamatta katsettaan pöydän pinnasta. Joanna istahti Tomia vastapäätä pöytään ja kiinnitti katseensa tiukasti Tomiin. "Miten menee…?" Joanna kysyi. "Ei kai sen paskemmin…" Tom mutisi vastaukseksi ja vilkaisi nopeasti Joannaan. Joanna oli niin kaunis, kun sillä oli hiukset kiinni… Tom ajatteli ja painoi katseensa taas pöytään. "Aattelitko sä mennä tänään kattoo Billiä..?" "Joo… Kai mä meen…" Tom sanoi. Bill ei ollut muuttunut yhtään.. Hän oli ihan samanlainen kuin kuukausi sitten… "Tuunko mä mukaan?" Joanna kysyi. "Ihan miten vaan…" Tom huokaisi. "Mikä sulla on..? Sä oot nykyään niin… Niin… Vetäytyvä ja yksinäinen…!" Joanna huomautti. "No etkö ite ois jos sun veli olis mielisairaalassa, eikä ees kiinnitä suhun mitään huomiota?! Etsä tajuu kuinka helvetillistä on olla vaan toimeettomana ja kattoo vierestä ku Bill kituu tietämättään ja hokee vaan yhtä lausetta?! Etsä tajuu kuin yksin mä oon tän kanssa?!" Tom huudahti, katsoi tulisena Joannaa kunnes purskahti itkuun ja vajosi lattialle. Joanna katsoi toivottomana Tomiin. Oisit pitäny turpas kii! Joanna tuhahti itselleen mielessään. "Hei.. Et sä oo yksin…" Joanna sanoi ja kyykistyi Tomin viereen. Tom katsahti kyyneleisin silmin Joannaa. "Sulla on mut…" Joanna sanoi hiljaa ja lähestyi Tomin huulia… Tom vastasi suudelmaan rohkeammin kuin Joanna. He molemmat nousivat ylös ja perääntyivät toisiaan suudellen olohuoneeseen. Tom kaatoi Joannan sohvalle ja alkoi riisua vaatteitaan. Yhtäkkiä Joanna kirkaisi hätääntyneenä. "Mitä nyt?!" Tom kysyi pelästyneenä. "Ei, ei, ei, ei…" Joanna peitti kasvonsa käsiin. "A-anteeks… Teinkö mä jotain väärin?" Tom kysyi varovasti. Joanna ei sanonut mitään. "Sori…" Tom sanoi kuitenkin ja puki vaatteet takaisin päälleen. Joanna istui järkyttyneenä lattialla. "Mä meen… Kauppaan…" Tom sanoi, vaikka tiesi etteivät ne edes vielä olleet auki ja tiesi että se kuulosti tyhmältä, mutta ei hän keksinyt muuta sanottavaa.

Michelle avasi silmänsä kuullessaan äänekästä itkua alakerrasta. Hän nousi ylös ja hiipi hiljaa alakertaan, missä hän näki isosiskonsa Joannan. "Joanna! Mikä hätänä…?" Michelle kysyi ja kyykistyi itkevän Joannan viereen. "Mä en kestä… S-se pyörii mun mielessä koko ajan… Mä en…" "Shh, shh… Ei mitään hätää… Kaikki järjestyy…" Michelle otti siskonsa suojelevasti halaukseen. Joanna ei saanut mielestään sitä iltaa… "Mä… En… Eric… Äiti ja isä…" "Älä muistele sitä!" Michelle sanoi. "Mä en… Voi. Eric… Äiti… Isä…" Joanna hoki hiljaa. "Se ei ollut sun syy.." "Olipas! Jos mua ei ois ollu, niin äiti ja isä…" "Se ei ollut sun vika! Ja mitä täällä oikein tapahtu?! Missä Tom on? Se ei ollut huoneessaan.." Michelle kysyi Joannalta. "Tom lähti… Sanoi menevänsä kauppaan…" Joanna nyyhkäisi. "Kauppaan..? Tähän aikaan..? Eihän mikään kauppa oo vielä tähän aikaan auki?!" Michelle huudahti. "Kai se halus vaan pois mun luota…" Joanna huokaisi raskaasti. "Mitä?! Sä ja… Tom…? Ootteko te..?" "Ei! Ei Tom koskaan haluais olla mun kanssa, koska mä…" Joanna aloitti mutta purskahti itkuun. "Nyt… Kerro kaikki!" Michelle kehotti ja istutti Joannan sohvalle.

Mikä Joannalla oli…? Miks Joanna ei voinut olla hänen kanssaan..? Mitä hän oli tehnyt? Tom mietti ja potkaisi maassa olevaa kiveä. Ja hän kun olisi niin halunnut.. "Hei… Oletko sä yksin…?" kuului matala naisääni nurkan takaa. Tom nosti katseensa maasta. Hänen kätensä hapuilivat käsiasetta takkinsa sisätaskusta. He kaikki olivat saaneet aseen itsepuolustusta varten, jos tiukka paikka tulee. Tom astui varovaisesti yhden askeleen eteenpäin ja hän näki tummahiuksisen naisen, joka nojasi tiiliseinää vasten, katulampun värjätessä hänen hiuksiaan. "Mitä sä haluut musta..?" Tom kysyi varovaisesti. "Ihan mitä vaan sä ikinä haluatkaan…" nainen sanoi ja lähestyi Tomia.

"Nyt mä en enää jaksa! Missä se yks rastapää kuppaa?!" "Ootetaan nyt vielä… Kyllä se kohta tulee.." "Mä haluun Billin luo!" Michelle vonkui. "Äh, sä pääset ihan kohta… Kyllä se Tom tulee.." Joanna huokaisi ja katsahti kelloon. Puoli kymmenen… Ja Tom oli ollut poissa jo kuuden aikaan… Vihdoin ja viimein ovikello, Tom astui sisään. "VIHDOINKIN HERRA VIITSII TUODA AHTERIANSA TÄNNEKKIN!!!" Michelle kiljaisi vihaisesti. Tom ei vastannut mitään. "Noh, mitäs kaupasta löytyi?!" Michelle tenttasi, kun Tom istui vaitonaisena keittiön pöydän tuolille. Joanna mulkaisi vihaisesti Michelleä, joka kohautti kulmiaan ja meni menojaan. Tom katseli hiljaa pöydänkantta. Jokin on nyt vinossa… Joanna päätteli. Tom ei ollut sanonut mitään kun tuli, ei ottanut tapansa mukaan kahvia ja oli hiljaa… Se ei ollut Tomin tapaista. "Onko kaikki kunnossa..?" Joanna kysyi. Tom ei nostanut katsettaan. "Ei…" Tom sanoi hauraalla äänellä. "Tom.. Mikä sun on..?" Joanna kysyi hiljaa. "Mä… Mä… Mä tapoin jonkun…" Tom sanoi ja asetti hupun päänsä päälle.

"Mun ei ois pitäny tehdä tätä… Eihän me edes tunneta ja…" "Älä siitä välitä! Mulla oli ainakin hauskaa…" nainen virnisti Tomille. Tom hymähti kerran. Miksi hän teki näin? Hänhän halusi olla Joannan kanssa! Tom ajatteli itsekseen. "Noh… Jatketaanko vai…?" nainen kysyi. "Ei…" Tom mutisi hiljaa. "Mikä on…? Etkö sä haluakkaan?" nainen mutristi suutaan. "Meidän ei ois pitäny…" Tom aloitti ja oli jo lähdössä hotellihuoneesta. "Sä oot ihan samanlainen kuin sun lellitty, avuton ja hullu kaksoisveljes…" nainen tuhahti. "MITÄ?!" Tom kääntyi naiseen päin. Nainen laittoi kätensä suunsa eteen. Mun ei ois pitäny sanoa tota! Nainen ajatteli tuskaisesti. "Kuka sä oot?! Mitä sä tiedät Billistä?!" Tom ravisteli naista. "VASTAA!" Tom raivostui. "Mä… Kun me…" "Kuka sä oot?!" Tom keskeytti naisen sönkötyksen. "Se ei liity tähän mitenkään!" nainen tiuskaisi. "Kyllä liittyy!" "Mä huudan kohta apua!" nainen parkaisi epätoivoisena, kun Tomin kädet alkoivat puristaa yhä kovemmin hänen ranteitaan. "Kuka sä oot..?" Tom yritti pitää äänensä rauhallisena. "Kerron jos päästät irti…" nainen sanoi kylmän viileästi. Tomin ei auttanut muu kuin päästää naisen käsistä irti. "Ala kertoa!" Tom komensi. Nainen naurahti pilkallisesti. "Mitä sä haluut tietää, kultapieni?" nainen hymyili viekkaasti. "Mistä sä tunnet Billin..?!" Kysymys tuntui olevan kaikista asioista se, mihin hän tarvitsi kaikkein vähiten tietoa… "Sanotaanko vaikka näin, että me satuttiin tapaamaan kadulla ja… Mentiin baariin ihan vaan juttelemaan…" nainen aloitti. "Bill ei koskaan lähtis kenenkään ventovieraan matkaan…" Tom huomautti. Nainen kohautti kulmiaan ja jatkoi. "Kuitenkin… Sitten me… Mentiin baarin takahuoneeseen, Billin toiveesta ja…" nainen keskeytti taas, hymyili kerran ja jatkoi. "… Vielä tänäkin päivänä Billin huulilla on yksi nimi, joka saa hänen sydämmensä takomaan lujemmin kuin koskaan…" nainen keskeytti. Tom katsoi silmät pyöreinä naista. Kaikki palat alkoivat loksahtaa kohdalleen. "Jenny…" Tom ei pidätellyt hetkeäkään, vaan otti aseen ja painoi liipaisinta.

-

Noniin... 8)))

Joanna istui yksin pöydässä ja katseli ulos ikkunasta. Harmaat pilvet olivat peittäneet koko taivaankannen, tuuli pyöritti syksyn viimeisiä lehtiä sateessa. Kohta tulisi ensilumi. Ja… "Joanna! Ootsä kotona?!" kuului kova ryskytys oven takaa. "Joo, ovi on auki!" Joanna ilmoitti ja nousi ylös. Ovi aukeni ja läpimärkä Michelle astui sisään. "Sori… Mä tulin ilmoittamatta…" Michelle sanoi hiljaa. "Ei se mitään, sitä varten isosiskot on.." Joanna hymyili. Michelle yritti hymyillä, mutta purskahti itkuun ja vajosi lattialle. "Mikä hätänä?! Michelle?! Mikä sulla on?!" Joanna hätääntyi ja kyykistyi Michelllen viereen. "Mä… En… Kestä… Mä en voi olla…" "Mitä?! Kerro mulle!" Joanna pyysi ja auttoi Michellen ylös, laittoi oven kiinni ja talutti Michellen sohvalle. "Mikä sulla on hätänä?" Joanna kysyi ja otti märän puuvillatakin pois Michellen päältä ja peitteli hänet huovalla. "Mä oon rakastunut…" Michelle sanoi kyyneltensä seasta. Joanna katsoi oudoksuen siskoaan. "Mitä kamalaa siinä on…?" Joanna hämmästeli. "Se on potilas…" Michelle nyyhkytti. "Ai joku sun hoidettavista?!" Joanna kysyi. "Niin.. Eikä kuka tahansa… Bill Kaulitz… Mä en voi olla rakastunut! Mä… Se yritti raiskata mut! Sehän on sun potilas, eikös..? Sä tiedät että se ei voi sille ite mitään! Mä en halua olla rakastunut mutta kun mä rakastan sitä! Ihan liikaa! Mä en voi elää ilman sitä! Tajuutsä?!" Michelle nyyhkytti. Joanna nyökkäili hiljaa. Vai oli pikkusisko rakastunut Billiin… "Mä ymmärrän sua…" Joanna sanoi hiljaa. Kai mä ymmärrän…? "Linda ja Marlena on sitä mieltä, että mä en sais enää hoitaa Billiä ja.." "Ehkä niin ois parempi. Näin aluks.." "EI! Sä et tajuu! Mä en voi olla ilman Billiä!" Michelle rääkäisi. "Ei… Parempi että joku muu hoitaa Billiä, se kuitenkin yritti…" "Ei sillä oo väliä!" Michelle yritti sanoa. "Ei!" Joanna huudahti. "Sä et voi määrätä mua, sä oot aina ollu tollanen… Tollanen kusipää! Äiti ja isä piti aina sua parempana, koska sä oot tohtori!" Michelle huusi. "Ne olis ylpeitä sustakin jos ne vielä eläis!" Joanna sanoi. "Vaan ei elä!" Michelle sanoi. "Ei puhuta siitä enää…" "Miksei?! Pelkäätkö sä totuutta?! Kenen kiukunpuuskahduksen takia ne oikeen kuolikaan?! Häh?!" Michelle huusi. "Okei… Mä tein virheen, enkä mä…" "Kyllä sä! Jos sua ei ois ollu, niin äiti ja isä eläis vielä!" Michelle huusi kovempaa. "Ä-Älä muistuta siitä… Mä.." "Arvaa mitä?! Sä oot yks mitätön paska! Sä et välitä kenestäkään muusta paitsi itestäs, sä oot oikeesti niin itserakas että… Mä en kestä sua enää!" Michelle huudahti ja nousi ylös. Pian ovi kävi ja tuli hiljaista. Jos sua ei ois ollu, niin äiti ja isä eläis vielä! Pelkäätkö sä totuutta?! Sä oot yks mitätön paska! Sanat kaikuivat Joannan päässä. Ehkä Michelle puhuikin totta… Ehkä hän pelkäsi totuutta, jota kukaan, paitsi Michelle nyt, ollut koskaan sanonut… Ehkä hän pelkäsi rakastaa, tulla rakastetuksi…. Ehkä hän ei sen takia ajatellut muuta kuin itseään. "Joanna, ootko sä kotona..?" kuului tuttu ja turvallinen ääni ovelta. "Joo…." Joannan ääni värisi. "Mä kuulin huutoa… Onko kaikki okei…?" Tom kysyi. "Ei…" Joanna kuiskasi. "Mikä hätänä?!" Tom hätääntyi ja meni Joannan viereen istumaan ja tarttui tätä kädestä. "Mä en tiedä… Mä… Mä pelkään rakastaa…" Joanna kuiskasi ja hänen äänensä särkyi. Tom ei kysynyt mitään, eikä sanonut mitään… Vain katsoi Joannaa silmiin. Joanna halusi hukkua noihin silmiin, ikiajoiksi… Kuolla… Nukkua ikuisesti… Poistua tästä helvetin maailmasta… "Ei se oo vaikeeta…" Tom sanoi hiljaa. "Mulle se on… Mä en voi koskaan rakastaa ketään, mä pelkään niin helvetisti…" Joanna nyyhkäisi. "Mä opetan sua…" Tom sanoi ja tuli lähemmäksi Joannaa. Samassa Joanna tunsi Tomin pehmeät huulet omillaan, hän sulki silmänsä. Liian pian se hetki oli ohi. Tomin huulet erkanivat, kun hänen kännykkänsä alkoi soida. "Tom…" Tom vastasi hiukan turhaantuneena. Joanna vain katsoi kun Tom puhui puhelimeen. "MITÄH?!" Tom karjaisi puhelimeen. "Milloin?! Missä se on?!" Tom huudahti epätoivoisena ja nousi ylös, ryhtyen kävelemään ympyrää. "Okei… Mä tuun heti…" Tom sanoi ja sulki puhelimen. "Mitä on tapahtunut?!" Joanna kysyi järkyttyneeltä Tomilta. "Bill on karannu…" Tom sanoi hiljaa. "Mitä?! Miten? Milloin?!" Joanna kysyi. "Vartioiden mukaan joskus kuuden aikaan…" Tom sanoi ja puki takkia päälleen. "Mun pitää mennä ettii sitä.." "Mä tuun mukaan!" Joanna ilmoitti ja heitti valkoisen nahkatakin selkäänsä.

Että maailma on paska! Michelle ajatteli raivokkaasti ja potkaisi maata. Hän näki kahden nuoren syleilevän toisiaan puistonpenkillä. Miksei hänkin voinut..? Miksi hänen piti olla yksin…? Michelle nosti takkinsa kaulukset pystyyn, että sade ja tuuli eivät iskisi hänen kaulaansa, ainakaan kovin kovaa.. Hän käveli nopeasti puistonpenkin ohi ja alkoi juosta. Bill… Bill… Bill… Ääni huusi hänen päässään. Sitten hän huomasi puistonpenkillä istuvan tumma-asuisen, pitkän ja hoikan miehen. "Bill…?" Michelle kysyi varovasti. Bill kääntyi katsomaan häntä. Samalla Billin mieleen piirtyi kuva Jennystä. Jenny! Jenny oli tullut takaisin! Jenny rakasti häntä, Jenny oli tullut hakemaan häntä! Bill nousi seisomaan ja lähestyi Michelle. "Bill…" Michelle kuiskasi hiljaa ja kiersi kätensä Billin kaulan ympärille. Bill katsoi Michelle hullunkiilto silmissään. Samassa hän kaatoi Michellen maahan ja Michelle tunsi kuinka Billin kädet työntyivät hänen farkkujensa sisälle. "Bill… Mä…" Michelle ei voinut sanoa mitään. Hän vain tunsi kuinka Bill kovakouraisesti käänsi hänet toisinpäin ja painautui häntä vasten. Samalla Michelle kuuli nopeita kuiskauksia Billin huulilta. "Minä en välitä, minä en välitä…" "Bill… Ei hätää… K-Kaikki hyvin…" Michelle yritti rauhoitella Billiä. "BILL!" kuului huuto kauempaa. Tom! Voi ei! Michelle ajatteli pelokkaasti. Tom ei saa nähdä heitä… Ei saa… Michelle toivoi tuskaisesti että voisi käännyttää Tomin ajatuksenvoimalla, vaikka tiesi että se oli turhaa. Hän painoi silmänsä kiinni ja toisti hiljaa mielessään; ’Älä tule tänne, älä tule tänne…’ "Michelle?! Bill?! Mitä sä oikein teet?! Bill! Lopeta!!!" Tom karjaisi hätääntyneenä ja kiskoi Billiä pois. "Michelle, onko kaikki okei?!" Joanna kyykistyi Michellen viereen. "Joo… Kaikki ihan hyvin…" Michelle sanoi ja katsoi, kun Tom riepotti Billiä mukanaan. "Bill! Sä et saa tehdä tollasta! Kuulitko?! Sä et saa!" Tom ravisteli Billiä ja työnsi tämän lopuksi maahan. "EI!!" Michelle kiljaisi, kun Billin pää osui puistonpenkkiin. Tom katsoi kysyvästi Joannaa, joka vuorostaan painoi katseensa hitaasti alas. Miten hän muka selittäisi Tomille kaiken tämän? Michelle auttoi Billin ylös. "Oletko sä kunnossa?" Michelle kysyi varovaisesti Billiltä. Bill ei vastannut. "Jenny…" sana tuli hiljaa, huomaamatta, varoittamatta Billin suusta. Tom siirsi katseensa hämmentyneestä Joannasta Billiin. Bill sanoi kerrankin jotain muuta, kuin sen mitä hän on hokenut aikaisemmin! Pieni kipinä Billin parantumisesta herätti Tomissa toivoa.

"RANSKAAN?! Ei… Ei Bill halua sinne! Uskokaa, kyllä hän pärjää! Tämä ei toistu!" "Valitan, herra Kaulitz mutta emme voi muuta.. Mielestämme Billin ei ole hyvä olla täällä, hän tarvitsee kunnollista hoitoa ja jatkuvaa valvontaa, vuorokauden jokaisena tuntina, jokaisena päivänä vuodessa. Ranskassa toimii DeCalvert -niminen mielisairaala, erittäin tasoikas ja hyvä. Eräs kollegani meni sinne töihin.. Olemme jo varmistaneet että Billille olisi paikka siellä.." Tohtori Schwartz sanoi. Tom huokaisi raskaasti. "Sittenhän me… Joudumme muuttamaan." "Valitettavasti… On toki muita sairaaloita, esimerkiksi Italiassa ja Tanskassa on…" "Ei… DeCalvertin sairaala… Käy hyvin…" Tom sanoi. "Aivan… Ilmoitanko, että Bill tulee sinne…?" tohtori Schwartz kysyi. Tom nyökkäsi. Sitten hän avasi huoneen oven ja poistui. Heidän oli pakko jättää Saksa… Billin takia. Tom ei olisi halunnut, eikä varmasti Billkään! Ja kaiken lisäksi Tom ei osannut sanaakaan Ranskaa! "Mitä tohtori Schwartz sanoi..?" Joanna kysyi, kun Tom oli päässyt käytävään. "Me lähdemme Ranskaan…" Tom sanoi hiljaa. "Ranskaan…? Ketkä me?" Michelle kysyi. "Mä ja Bill… Siellä on kuulemma hyvin tasoikas mielisairaala ja tohtori Schwartzin kollega on siellä töissä… Varasin jo Billille paikan sairaalasta… Ainut ongelma on se, että se on Ranskassa enkä osaa sanakaan ranskaa!" Tom huokaisi turhautuneena. "Niin… Joutusit jättämään Saksan…" Joanna sanoi. "Jep… Mutta… Billin takia mä teen mitä vaan.. Se on mun veli…" Tom sanoi, Joannan painautuessa suojelevasti Tomia vasten. "Mä tuun sun ja Billin mukaan Ranskaan…" Joanna sanoi. "Mitä?! Ethän sä voi! Sulla on koti ja sisko ja työ ja perhe…" "Ei mulla oo perhettä…" Joanna sanoi hiljaa. "Mutta… Onhan sulla… Michelle?" Tom sanoi. Siihen Joanna ei sanonut mitään. "Saanhan mä tulla mukaan?" Joanna kysyi ja katsoi Tomia silmiin. "No tota…" "Mä pyydän!" Joanna vaati. "Nooh… Kai sä voit tulla…" Tom myöntyi. "Mäkin sitten tuun!" Michelle ilmoitti. Siihen ei kai kellään ollut vastaväitteitä..

Viikon kuluttua nelikko suuntasi yksityislentokoneella kohti Ranskaa, muuttokuorma mukanaan.. Kaikki heistä jättivät raskain mielin Saksan… Vaikka Bill ei sitä ilmaissut, hän kaipasi jo nyt Saksaa…"Ollaanko kohta perillä..?" Michelle kysyi. "Joo… Ehkä vielä puolisen tuntia…" Joanna sanoi. Tom huokaisi raskaasti ja katsahti Billiin, joka vain tuijotti Michelleä. "Jenny… Jenny…" hän oli hokenut koko matkan. Kuka oli tuo Jenny? Mitä Jenny oli tehnyt Billille? Tomin oli saatava se selville, keinolla tai toisella…

~~~~~

Lukeekos kukaan..??? 8)))

"Miten Bill voi..?" Gustav kysyi Tomilta. "Siinähän se…" Tom huokaisi ja käänsi seuraavan sivun lehdestään. "Mähän sanoin että se ei tarkottanu sitä ja että se ei ole…" "Argghh… KUSIPÄÄ!" Gustav karjaisi Georgin korvaan. "Ite oot!" Georg mulkaisi Gustavia murhaavasti. "Todista se!" Gustav murahti. "Äh, älkää jaksako.." Tom huokaisi ja painoi katseensa lehteen. Miksi juuri hänen veljensä? Miksei hän voinut olla Billin tilalla? Miksi, miksi, miksi… "Hei, Tom! Voisitko tulla tänne?" Joanna huikkasi Tomille. "Auu, bomzigawohwoh! Tomilla on uus heila!" Georg alkoi ulvoa. "Pässi, se on Billin lääkäri!" Gustav huomautti. "Aijaa… No heila kuitenkin!" Georg virnisti. "As always.." Gustav puuskahti ja syventyi taas kannettavaansa.

"Heh, noiko oli Georg ja Gustav…?" Joanna kysyi nololta Tomilta. "Ikävä kyllä…" Tom sanoi. "Älä nyt, nehän on ihan mukavia!" Joanna lohdutti Tomia. "No joo… Mistä sä halusit puhua..?" Tom kysyi. "Niin.. Kun…. Ajattelin vain että… Sähän asut aika kaukana tästä sairaalasta… Ja asun tuossa ihan korttelin päässä, naapurini muutti juuri pois siitä. Ajattelin vain että jos… Että jos haluaisit asua lähempänä Billiä." Joanna sanoi. "Aijaa! Sehän on… Hyvä idea!" Tom virnisti. Joanna suli hymyyn. "Sähän voisit tulla joku päivä kattomaan sitä taloa." Joanna sanoi. "Joo, se sopii.. Ja sä olit naapurina?" Tom kysyi. "Jep!" "No siinä tapauksessa mä ostan talon heti, eipä tartte ainakaan pelätä verenhimoisia vanhuksia naapurina!" Tom naurahti ja iski silmää. "Joo…" Joanna sanoi ja sen jälkeen heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Hitto! Sano jotain, idiootti! Pieni ääni Tomin sisällä käski ja Tom pakottautui sanomaan jotain. "Niin… Onko sulla tänään illalla vielä jotain erikoista?" Tom kysyi. "Eipä oikeastaan… Telkkarin katsomista ja sellaista.." Joanna hymyili. "Okei.. Nooh.. Totaah… Haluisitsä… Tai siis… Jos mä maksaisin niin… Mentäs vaikka… Pitsalle tai jotain ja… Tai sitte… Meille ja…" "Joo, se ois kivaa!" Joanna hymyili niin, että Tom luuli hetken ajan olevan taivaassa. "O-Okei… Tänään illalla kello.. Mihin aikaan sä ootkaan kotona?" Tom kysyi. "No siinä kahdeksan maissa tuut vaikka hakemaan vai mennäänkö me kävellen?" Joanna kysyi. "Ihan miten sä haluut!" Tom hymyili. "Nooh.. Ihan miten sä aattelit.." Joanna sanoi ja muotoili pienen ja ujon hymyn kasvoilleen. "Okei, no katotaan sitten illalla!" Tom sanoi hymyillen ja iski silmää. "Moikka!" Joanna hymyili. "Moi!" Tom huikkasi ja meni menojaan. Jes! Oikeet treffit pitkään aikaan!

Tom vislasi ja valitsi t-paitaa itselleen. Punainen… Liian vihjaileva. Musta… Liian Bill. Vihreä… Liian Tarzan. Lopulta Tom valitsi tummansinisen paidan ja tummaa farkkua olevat housut. Sen lisäksi valko-sinisen lippiksen ja yhden valkoisen hikinauhan käteen. "Hitto!" Tom kirosi, kun kello tikitti kymmentä vaille kahdeksaa ja Joannan luokse oli autolla ainakin puoli tuntia! Pakko kaasuttaa oikein kunnolla. Tom mietti, hölkkäsi eteiseen ja sujautti skeittikengät jalkaansa. Sitten hän juoksi portaat alas ykköskerrokseen ja avasi nopeasti oven. Hän suunnisti Cadillacinsa luokse ja aukaisi oven ja hyppäsi sisälle. "Vittu, Joanna varmaan oottaa jo.." Tom mietti tuskaisena. Hän käänsi nopeasti auton ympäri ja kaartoi autonsa vauhdikkaasti mutkassa maantielle.

Joanna kaivoi laukkuaan ja oli juuri aikeissa soittaa Tomille, mutta huomasi ilokseen Tomin heiluttamassa kättä upean autonsa ikkunasta. Joanna tunki kännykänsä nopeasti laukkuun ja meni etupenkilli istumaan. "Joo, sori mä oon myöhässä ja leffa on jo alkanu ja…. Wow…." Tomilta jäi taas suu typertyneenä auki, kun hän näki Joannan asuvalinnan. Valkoiset legginsit, vaaleaa farkkua oleva hame ja vaaleansininen toppi. "Sori, mä en oikeen tiennyt mitä laittaa…" "Eiku toi on just täydellinen! Ei me oltas ehdittykään enää elokuviin… Mennään vaikka… Syömään jonnekkin!" Tom ehdotti. "Joo… Ihan miten haluut…" Joanna sanoi ja katsoi Tomia tavalla joka halvaannutti Tomin aivojen toiminnan… Sekunnin murto-osaksi.

"Mistä sä ton pitserian tiesit? Ihan älyttömän hyvää pitsaa!" Joanna kehaisi. "Nooh… Me… Billin kanssa kerran satuttiin käymään…" Tom sanoi ja painoi katseensa alas. "Sori… Mun ei ois pitäny kysyä…" Joanna sanoi syyllisenä. "Ei! Ethän sä voinut sitä tietää… Ja kyllä Bill parantuu, me päästään vielä monta kertaa syömään pitsaa.. Vaikka kolmistaan." Tom sanoi vihjaillen, niin että Joanna punastui. Tom oli pysäköinyt autonsa samaisen kerrostalon eteen, missä Joanna asui. Tom ja Joanna katsoivat toisiaan hämärässä autossa, jota valotti vain tummennettujen lasien takaa loistava katulamppu. Sitten Tom kurottautui lähemmäksi Joannaa, mutta Joanna perääntyi äkisti. "M-Mun pitää mennä… Aamuvuoro huomenna…" Joanna sanoi, kiitti ja hyvästeli ja meni menojaan. Tom ei ehtinyt sanoa mitään, kun Joanna oli jo sulkenut oven. Niinpä tietysti… Taas Tom oli möhlinyt kaiken… Tom huokaisi kerran raskaasti, ennen kuin käynnisti autonsa. Kai hänet oli tuomittu elämään ypöyksin koko surkea elämänsä…

Tom vastasi unisena puhelimeen. "Ha-Haloo..?" Tom mutisi. "Äh, totta kai sä oot nukkumassa… Sori, mutta mä vaan aattelin että sua ehkä kiinnostas tietää, mitä telkussa kerrotaan tällä hetkellä…" Joanna sanoi. "Aijaa…" Tom sanoi terävöittäen äänensä. "Se ei oo sitte mitään kivaa…" Joanna varoitti. Tom nousi ensiksi istumaan, ennen kuin lähti kävelemään olohuoneeseen ja laittoi telkkarin päälle. , ,…Bill on mielenterveydeltään vakavasti harhateillä ja siksi poissa tolaltaan. Billin kaksoisveljeä, Tomia emme ole vielä tavoittaneet.’’ "MITÄH?!" Tom karjaisi ja löi Joannalle… Vahingossa… Luurin korvaan. Uutisten taustalla pyöri epäselvä video, jossa Billiä raahattiin maata myöten sairaalaan, Billin pyristellessä äänekkäästi vastaan. Tom yritti rauhoitella hysteerisesti kiljuvaa Billiä. Ei… Tätä Tom ei halunnut! Ei, olivat he kuinka kuuluisia tahansa, tätä Tom ei olisi halunnut paljastaa medialle! Ei vielä, eikä tällä tavoin! Kuka vittu ton videon oli kuvannut?! Kuka oli tosiaan niin itserakas rahan perässä juokseva paskiainen, että kuvaisi… Kuvaisi heitä salaa ja myisi medialle… Samassa Tomin ovikello soi. Joanna varmaan… Tom ajatteli ja kiiruhti ovelle. "Hei, hyvä että…" "Miten Bill voi?! Miten kommentoisitte tilannetta?! Oletteko häkeltynyt?! Miksi Bill joutui sairaalaan?!" toimittajat sadattelivat kysymyksiä, kuvaajat räpsivät kuvia ja fanit ulvoivat taustalla Bill –kylttejä heilutellen. "En kommentoi!" Tom murahti ja läimäytti oven nopeasti kiinni. SAATANA! Tom ajatteli murhaavasti ja potkaisi vihoitellessaan jalkansa pöydänjalkaan, se ei auttanut tyynnyttämään Tomin sisällä huutavaa raivoa. "MIKS?!" Tom karjaisi. Vastausta hän jäi turhaan odottamaan. Kukaan ei vastannut.

Parin kuukauden kuluttua

"Kuinka sä voit..?" Marlena kysyi. "Ihan… Hyvin…" Michelle nielaisi ja kiinnitti katseensa pöytään. Bill ei ollut tehnyt sitä tahallaan… Se ei ollut hän.. Se… "Hei, kuulitsä?" Linda kysyi. "Ai mitä..?" Michelle palasi maanpinnalle. "Niin että minkälaista lomalla oli..?" Linda kysyi ja virnisti. "Siinähän se…." Michelle sanoi hiljaa. "Aijaa… Oliks kivaa…?" Marlena kyseli. "Joo…." Michelle jatkoi vaisua puheluaan. "Sä saat sitte tänä päivänä potilaaks yhden kivan mummelin, joka luulee herätyskelloa koiraks!" Linda ilmoitti hymyssä suin. "EI!" Michelle kiljaisi. "Mitäh?!" Marlena parkaisi. "Mä… Mä voin kyllä hoitaa Billiä… Bill ei tarkottanut sitä, Bill vain…" "Älä nyt viitti, et sä sen hullun kanssa mee samaan huoneeseen!" Linda kivahti. "Ei… Mä…" "Ei tuu kuuloonkaan! Se tarttee ammattiapua!" Marlena ilmoitti. "MÄ HALUUN HOITAA SITÄ!!!" Michelle parkaisi epätoivoisena. "Ei! Se ei…" "Te ette voi määrätä!" Michelle kiljaisi ja lähti itkien huoneesta. Linda ja Marlena jäivät halvaantuneena katsomaan Michelle perään. "Noin huonossa jamassa mä en oo nähny Michelleä koskaan…" Linda sanoi. "Mitä sä meinaat?" Marlena kysyi ja nosti kulmiaan. "Se on rakastunu Billiin… Senhän huomaa jo sadan kilometrin säteellä!"

~~~~~

Kukkuu! :) Jatkanko..? o.O

"Ei huolta, herra Kaulitz.. Veljenne tulee saamaan parhaiden lääkäreiden hoitoa…" tohtori Wilson Schwartz vakuutti. "Mutta… Hän… Hän ei ole oma itsensä.." Tom yritti sanoa. "Te olette selvästikin shokissa veljenne käytöksestä johtuen. Hänellä on ilmeisesti vakava riippuvuus seksuaalisesta kanssakäymisestä [niin virallisesti.. 8D]… Se johtunee stressistä tai muuten vain paineista." tohtori Schwarzt piti pitkän luennon Tomille, joka tuskin ymmärsi puoltakaan. "Veljenne tulee saamaan yksityisen lääkärin, joka on nuoresta iästään huolimatta…" "Voi Wilson, anna kun esittelen itse itseni!" nuori, hyvin kaunis ja pitkä nainen keskeytti Wilsonin luennon. Valkotakkinen nainen ojensi kätensä Tomille. "Tohtori Joanna DiMaurier.." nainen hymyili. "Öhm… Ööh… Mi-minä tuotaah…" Tom ei saanut sanaa suustaan. "Tom Kaulitz, oletan…?" Joanna naurahti. "Ööh… Joo!" Tom yritti paikata nolon kömmähdyksensä epätoivoisella virneellä. "Kröhöm!" tohtori Schwartz köhäisi. "Aivan, voit jättää meidän kahden, jos sopii…" Joanna hymähti Wilsonille. "Sopii…" tohtori Schwartz murahti. Vihdoin Wilson pystyi jättämään heidät kahden. "Aivan.. Eli veljesi tila…. Käyttäytyikö hän jotenkin kummallisesti…?" Joanna kysyi. "Nooh… Tota… Joo… Se puhui ihan kummia ja… Kaikki oikeastaan alkoi siitä illasta, päivä ennen kiertueen alkua… Se lähti johonkin ja tuli vasta aamulla takaisin. Ja sitten… Noh, se puhuu jostain Jennystä… Ja huusi mulle päin naamaa että sä et voi riistää Jennyä multa ja muuta vastaavaa…" Tom huokaisi raskaasti. Bill ja koko muu poppoo oli palannut Saksaan välittömästi, lääkärin todettua että Bill ei ollut kunnossa… Tätä päivää hän ei olisi halunnut nähdä, ei koskaan… Mieluummin hän kuin Bill… Ja kaikki oli Tomin syytä… "Ymmärrän…" Joanna sanoi ja kirjoitti jotain kansioonsa. Tom tarkasteli Joannaa päästä varpaisiin. Kastanjan ruskeat hiukset, vihreät silmät… Hyvin kaunis nainen… Tom päätteli. Ja hän oli nolannut itsensä heti kättelyssä! Ja… Tämä Joanna sattui olemaan ensimmäinen nainen koskaan, joka oli saanut Tomin niin häkellyksiin. "Saanko kysyä jotain.." Tom aloitti varovasti. "Sopii.." Joanna hymyili ja siirsi katseensa potilastiedoista Tomiin. Voi taivas, nyt se tapahtui! Tom tunsi punastuvansa varpaista nenänpäähän asti. "Kysy vain!" Joanna rohkaisi. No niin, Tom! Ryhdistäydy.. Se on vain yksi nainen.. Vain yksi nainen… "Saisinkos… *glumps* Tiedustella ikääsi..?" Tom sai sanottua ja nielaisi. Sitten hän sai taiottua hymyn kasvoilleen. "Hih, etkä sinä tiedä ettei naisten ikää saa kysellä!" Joanna naurahti. "No ei kai pieni vinkki haittaa!" Tom virnisti ja sai kuin saikin kerättyä itsensä. "23…" Joanna sanoi ja katsahti Tomiin samalla kun selasi papereita. "Ahaa… Eikun… Tuli vain… Mieleen.." Tom sanoi ja tunsi jälleen kerran punastuvansa. Hitto! Mä oon jo ihan kusessa! "Joo, saahan sitä kysyä.." Joanna hymyili ja nousi seisomaan. "Kävisin mielelläni katsomassa miten veljesi voi.. Tuletko mukaan..?" Joanna kysyi. "Kyl maar!" Tom virnisti ja pomppasi ylös tuolilta.

"EI! EI! EI! JENNY, AUTA MUA! APUAAAAH!!!" Bill kiljui ja paiskoi parhaillaan kirjoja hyllystä. "BILL!" Tom kiljaisi ja meni ottamaan veljensä otteeseensa. "Bill, rauhoitu.. Kaikki on hyvin, sulla on kaikki hyvin…" "EI! Ei ole! Minä en välitä, minä en välitä, minä en välitä! Mee pois, sä veit Jennyn multa! Sinä veit kaiken, mikä mulle oli rakasta! Sä oot hirviö! Mä vihaan sua!" Bill huusi ja repi itsensä irti Tomin otteesta. Tom katsoi Billiä järkytyksen, pelon ja surun eri värit kasvoillaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi veljeään. "Ei…" Tom päästi äänettömän kuiskauksen huuliltaan, kun näki Billin kaatavan kirjahyllyä ja huutaen samalla Jennyn nimeä. "JENNY!" Billin huuto hukkui autioituneisiin seiniin.

"Ei! Antakaa vielä kuukausi! Minä lupaan maksaa kaiken joulukuussa! Pyydän, minä pyydän!" nuori, tummahiuksinen nainen rukoili puhelimessa olevaa henkilöä. "Minä lupaan maksaa ja… Vittu!" nainen kirosi, kun hänelle lyötiin luuri korvaan. "Vitun vuokraisännät!" Jenny polki jalkaansa maahan. Millä hän muka saisi maksettua vuokransa..?! Ne rahat mitkä hän sai huoraamisesta, eivät todellakaan riittäneet vuokramaksuun…Ja kaiken lisäksi Tokio Hotelin laulaja Bill oli jättänyt hänelle vain viisikymppisen käteen, vaikka hänen piti maksaa 500 euroa! Kyllä hän vielä näyttäisi! "EI! EI! MÄ EN HALUA! EI! EN, EN, EN!!!" kuka kumma siellä huutaa…? Ääni oli jotenkin tuttu… Jenny kääntyi äänen suuntaan. Mielisairaala… Berliinin mielisairaala… Ja… "Hyvä jumala…" Jenny toljotti näkyä suu auki. Mitä hän oikein näki? Sehän on… "Bill Kaulitz!" Aivan… Bill Kaulitz kiljumassa ja riehumassa, kun kaksi miestä yritti viedä epätoivoisesti Billiä sairaalan sisätiloihin. "EI! EI! MÄ EN HALUA!" Bill kiljui ja yritti potkia kovempaa. Silloin Jennyn päässä välähti loistava suunnitelma. Hän nappasi kännykkäkameransa ja hiippaili lähemmäs sairaalaa. Hänen kasvoilleen piirtyi tyytyväinen virnistys. Nyt hän saisi kostonsa Billille ja kaiken lisäksi lehdistöltä ja tv-yhtiöiltä niin paljon rahaa kuin ikinä haluaisi!

Michelle aukaisi kahvihuoneen oven. "Moi…" hän tervehti hiljaa Marlenaa ja Lindaa. Marlenaa ja Linda mutisivat jotain vastaukseksi ja Linda työnsi mulle kahvikupin käteen. "Mä en muistanutkaan että sulla oli yövuoro tänään…?" Marlena huomautti ja hörppäsi kahvikupistaan. "Joo, oli mulla.." Michelle hymyili ja istuutui pyöreän, valkoisen pöydän ääreen. "Tänään tuli uus potilas.." Marlena sanoi. "Tuli vai…? Kuka…?" Linda kysyi ja nosti kulmiaan. "Ööh.. Hetkonen… Joku Bill… Sukunimi alko K’lla… Tuttu nimi se oli, mutta en muista vaan missä mä sellasen olisin kuullut…" Marlena mietti. "No oisko Bill Kaulitz!" Michelle heitti ja alkoi nauramaan. "Se se oli! Kaulitz! Mistä sä tiesit?!" Marlena huudahti ja Linda purskautti kaikki kahvit ulos suustaan. "TÄH?! Tokio Hotelin laulaja TÄÄLLÄ?!" Linda kiljaisi. "Niin.. Niin Tokio Hotelistako se Bill oli? Mä en muistanutkaan!" Marlena parkaisi. "Herran jestas… Mitä ihmettä se on tehny, että se on päässy tänne..?" Linda huohotti. "Joutunu, Linda… Se on joutunu tänne!" Michelle korjasi. "En mä kyllä sitte tiedä…" Marlena sanoi ja katsoi odottavasti Lindaan. "Oisko stressi tai jotain.. Tuskin vakavampaa…"

"Hei…?" Michellen tervehdys kaikui autiossa huoneessa. Vastausta ei kuulunut. "O-Onko täällä ketään..?" Michelle kysyi varovasti. Kuului ääni, ihan kuin joku olisi noussut seisomaan. "Vielä kerran, täytyy vielä kerran… Pakko… Minä… En… Välitä!" kuului matala ja äänialaton heikko kuiskaus Michellen selän takaa. "Hei, toin sinulle lääkkeesi ja…. MITÄ SÄ TEET?! IIIK! APUAAAH!!!" Michelle huusi. "Täytyy.. Kerran.. Täytyy!" Bill murisi. "Eii… Bill.. Auh… Ei…" Michellen ääni kaikui valkeassa ja ikkunattomassa huoneessa. Michelle halusi pois.. Pyrkiä pois! Bill oli väkivaltainen… Bill, joka oli ulkonäöltään maailman suloisin poika… "Päästä… Irti!" Michelle kirkaisi ja kiskaisi itsensä irti. Bill nousi seisomaan ja lähestyi Michelleä, yrittäen saada hänestä otetta. "ÄLÄ TULE LÄHEMMÄS!!!" Michelle kiljaisi ja perääntyi ovelle. Hän paiskasi oven takanaan kiinni ja kiljaisi kun tunsi kädet olkapäillään. "Hei! Mikä hätänä?!" hän kääntyi ja näki rastapäisen miehen pitelevän hänestä. "Minääh… AUTA MUA!" Michelle heittäytyi miehen jalkoihin. "Mitä? Mitä on tapahtunut?!" Tom kysyi ja laskeutui Michellen viereen. "Bill.. Se… Bill… Mä…" "Bill teki mitä?!" Tom kiljaisi. "Se yritti… R-Rais… Raiskata.." Michelle katsoi Tomia itkuisin silmin.

"Bill… Oletko täällä?" Tom kysyi varovasti ja astui huoneeseen. "Minä en välitä.. Minä en välitä.." Tom kuuli Billin kuiskailevan nurkasta. Tom meni Billin eteen ja kyykistyi. Billin katse harhaili katonrajassa. Ei.. Bill…. Ei tuota katsetta.. Ei.. "Bill! Puhu mulle! Bill, sä… Sä et voi… Sun täytyy.. Älä tee tätä vaikeaks, Bill!" Tom aneli. Mutta sai vain saman vastauksen; "Minä en välitä.."

~~~

Laitanko lisää vai lukeeko tätä ylipäätään kukaan...? :P

"Eikö sustaki Bill oo ollu vähän… Outo..?" Gustav kysyi Tomilta. "Hmp! No siinäpähän on! Ei edes faneistaan huolehdi! Pyörtyilee nyt keskellä päivää ja pistää kitaristin hoitelemaan kaikki hommat!" Tom murahti ja laittoi taas korvaläpät korvilleen. Matka Amerikkaan oli alkanut 15 minuuttia sitten, Bill odotti kärsimättömästi että pääsisi pois koneesta. "Haluaisitteko jotain juotavaa…?" lentoemäntä kysyi ja lykkäsi kärryjä Billin viereen. "Ööhm… Yksi olut, kiitos.." Bill sanoi ja ojensi lentoemännälle rahat. Hän oli juuri hörppäämässä lasistaan, mutta Tom nappasi lasin Billiltä. "Hei!" Bill huudahti. "No hei hei.." Tom sanoi ja joi lasin tyhjäksi alle kymmenessä sekunnissa. "Mitä… Mitä helvetti sä teet?!" Bill kiljaisi ja kaikki kääntyivät katsomaan Billiä ja Tomia. "Hei, rakastavaiset, ikävä puuttua riitaanne mutta voisitteko te yrittää olla vähän enemmän huomaamattomampia…" Georg suhahti heidän takaansa. "Kahesti ei tartte käskee…" Bill sanoi. "Hei! Bill! Mulla on sulle asiaa!" Tom yritti huutaa nopeasti kävelevän Billin perään. "Mulla ei oo sulle asiaa!" Bill murahti ja paineli vessaan. Georg katsahti Tomiin ja meni tämän viereen istumaan. "Eikö Bill ookkin… Vähän outo..?" Georg kysyi. "Aika paljokin…" Tom huokaisi ja katseli piirettyjä lentokoneen katosta laskeutuvasta minitelkusta. "Sillä ei oo kaikki okei, sano mun sanoneeni…" Gustav huomautti heidän takanaan olevasta penkistä. Tom ei voinut olla ajattelematta näitä sanoja. Ei todellakaan hyvin…

Bill avasi vessan oven ja oli juuri istuutumassa, kunnes joku sanoi; "Anteeks, mutta.. Tää on… Varattu…" ääni kuului noin 17-vuotiaalle tytölle, joka istui parhaillaan vessanpöntöllä, housut kintuissa. Bill kääntyi ahtaassa vessassa katsomaan tyttöä. "Anteeks, mutta voisitkohan sä poistua..?" tyttö kysyi hiukan kiukkuisesti. Billin pään täyttivät taas äänet. Pakko… Saada… Edes vähän… Kerran vain… Tyttö varmasti pitää siitä, aivan varmasti! Bill tuijotti tyttöä sanomatta sanaakaan. "Hei, menisitkö sä nyt? Tää on varattu, jos et sattunut huomaamaan?!" tyttö sanoi hiukan lujempaa. "En mä huomannu…" Bill sanoi hiljaa ja oli juuri poistumassa, kun äänet ottivat hänet valtaansa. Pakko… Edes kerras… Yhden ainoan… Kerran… Hän… Hän ei laita vastaan, hänkin haluaa! Äänet hallitsivat Billin kehoa ja mieltä, vaikka pienen pieni ääni laittoi vastaan sanoen että kaikki mitä Bill teki, oli väärin… Mutta se hento kuiskaus hukkui äänekkäisiin käskyihin, jotka vaativat tyttöä, tuntematonta tyttöä… Bill laittoi käden tytön suun eteen ja painoi toisella kädellään tytön kädet seinää vasten. Tyttö potki rauhattomasti, mutta Bill vaiensi hänen ininänsä yhdellä napakalla lyönnillä, jolla tyttö tuli tajuttomaksi. Bill kiskoi tytön farkut alas ja otti hänet itseään vasten, tuntien samalla sen huumaavan tunteen.. Tunteen, joka oli ottanut hänet valtaansa.

"Missä ihmeessä sä Bill viipyy?" Tom kysyi huolestuneena vilkuillen käytävälle. "Jospa se meni koneen toiseen osaan selvittämään ajatuksiaan ja tulee sitten takaisin kun olemme perillä.." Georg huokaisi ja keskittyi taas katsomaan elokuvaa. "Niin kai…. Mutta kun mä haluaisin…" "Älä jaksa huolehtia siitä, se on aikuinen mies ja tietää kyllä mitä tekee!" Gustav sanoi ja laski katseensa uudelleen lehteen. "Niin kai sitten…" Tom sanoi hiljaa ja vaihtoi radiokanavaa.

"Hitto…" Bill kirosi ja laskeutui vessan lattialle. Mitä hän oli tehnyt… Uudestaan?! Ei se voinut olla mahdollista…. Hän ei ollut vain raiskannut… Hän oli myös lyönyt.. Ja nyt… Tämä kokonaan tuntematon tyttö lojui tajuttomana vessanpöntön päällä.. "Ei, ei, ei.. Tämä on… On ihan liikaa…" Bill kuiski itselleen. Taas hän kuuli korviensa välissä sen piinaavan ja ohjailevan äänen. Rauhoitu, kaikki on okei… Jätä tyttö siihen ja ole meneväsi vessaan. Sitten alat huutamaan apua. Muista, että siinä ei ollut mitään väärää… Kaikki… On… Oikeaa… Bill huokaisi kerran. Ääni oli jälleen oikeassa… Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa… Hän nousi ja tarkasti itsensä peilissä. Sitten hän kuuli vielä äänen päässään. Siinä ei ole mitään väärää… Älä välitä kenestäkään.. Ääni nauroi Billin päässä, hänen kasvoille piirtyi hymy ja huulet muodostivat kolme sanaa; "Minä en välitä…"

"Mitä ihmettä tuolla on oikein tapahtunut?" Georg mietti ääneen, kun käytävälle alkoi kerääntyä ihmisiä. "Rikos! Raiskaaja" kaikui kaikkien huulilla. "MISSÄ? Milloin? Kuka?! Jestas sentään…" Gustav päivitteli. "Bill… Bill?! Missä Bill on?!" Tom hätääntyi ja rynni väkijoukon läpi. "Bill! Bii-ill, vastaa! Bill! BILL!" Tom huusi äänensä käheäksi ahtaassa lentokoneessa. "Hyvät matkustajat, pyydämme teitä ystäväälisesti palaamaan paikoillenne ja kiinnittämään turvavyön…" kuului radiosta. Ei.. Ei! Bill täytyy löytää! Tom hätääntyi ja kaatoi ihmisiä kumoon juostessaan. "Tom!" kuului lopulta vastaus Tomin selän takaa. "Bill! Bill, hyvä luoja, että mä säikähdin!" Tom huokaisi ja pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan. "Nyt sä et mene enää mihinkään!" Tom sanoi ja talutti Billin kädestä pitäen viereensä istumaan ja uhkasi nuijanukutuksella, jos Bill yrittäisikään mihinkään.

"Aaah.. Amerikka… Pitkästä aikaa!" Tom huokaisi ja levitti kätensä päästyään koneesta ulos. "Aijai, kyllä oli pitkä lento… Vai mitä Bill?" Georg kysyi haukotellen. Mutta Bill oli muissa maailmoissa… Hän ajatteli Jennyä… Jennyn vartaloa, Jennyn ääntä.. "Jenny…" pääsi hento kuiskaus Billin huulilta. "Hei, Biii-iiill, kuulitsä?" Gustav heilautti kättään Billin silmien edessä. "Ai mitäh?" Bill säpsähti kuvitelmistaan karuun todellisuuteen. "Älä viitti, sä aattelit jotain tyttöä!" Tom virnisti ja Georg vihelsi. "Sen takia se on ollu niin hajamielinen!" Georg iski Tomille silmää. "Niin, niin… Aivan!" Tom innostui. "Miten kommentoisitte uutista, Bill Kaulitz?" Gustav mörisi matkien toimittajia. "Hehe, tosi hauskaa…" Bill murahti, mutta ei kieltänytkään mitään. "Hei, se sano että se on joku Jenny…" "Se ei kuulu sulle pätkääkään! Sä et vie Jennyä multa! Jenny rakastaa mua! Jenny on kokoneen mun oma ja sä et tuhoa meidän onnea! Tällä kertaa sä et vie multa Jennyä, Jenny on mun! Vaikka sä rakastaisit Jennyä, sä et voi rakastaa sitä niin paljon kuin mä! Ja jos sulle tapahtuis jotain… Minä en välitä…" Billin silmät paloivat ja hän ei jäänyt kuuntelemaan vastauksia, hän lähti nopeasti pois, kukaan ei jäänyt huutamaan hänen peräänsä. Kaikki kolme olivat hiljaa. "Ootsä okei..?" Gustav kysyi Tomilta, joka tuijotti Billin perään. "Oon.. Mutta Bill ei…"

"Ei se sitä tarkottanu, se… Sillä ei oo kaikki okei…" Georg oli hokenut samaa lausetta viimeiset puolituntia. "Georg, ootko huomannu toistavas tota lausetta koko ajan..?" Gustav huokaisi väsyneenä. "Ai jaa… Sori…" Georg sanoi ja oli hetkisen ajan hiljaa. "Ei se sitä tarkottanu, sillä ei oo kaikki okei…" Georg sanoi lopulta. "Joo, kiitti ei enää!" Gustav tuhahti ja katsahti Tomiin joka tuijotti hajamielisenä kenkiään. "Bill kyllä tietää meidän hotellin nimen, se tulee sinne sitten kun se on tuulettanut ajatuksiaa…" Gustav sanoi lohduttavasti Tomille. "Ja ei se sitä tarkottanu, sillä ei oo kaikki…" "GEORG! Ihan oikeesti, LOPETA!" Gustav ärjäisi. "No joo, joo! Helvetti soikoon…" Georg murahti. "Se tulee kyllä kohta…" Gustav sanoi ja kiinnitti katseensa vapauden patsaaseen, jonka ohi heidän taksinsa meni. "New York…" Tom huokaisi.

"… Mahdollisuuksien kaupunki." Bill hymähti ja suunnisti lähimpään klubiin. Hän meni yksinäiseen nurkkaan istumaan ja katselemaan tanssilattialla heiluvia ihmisiä. "Tässä drinkkinne.." tarjoilija jätti Billin eteen Bloody Maryn ja meni menojaan. Bill huokaisi raskaasti ja joi drinkkinsä yhdellä kulauksella loppuun. "Elämä on aika paskaa, vai mitä…?" lausahdus kuului viereisestä pöydästä. "Ai mitä?" Bill säpsähti hereille. "Sitä vaan että elämä on aika paskaa…" nainen sanoi ja ojensi kätensä. "Susanne…" Bill katsoi hämmästyneenä naista. Mistä hän oli siihen tupsahtanut..? Saksaa puhuva amerikkalainen! Tosta vaan… "Sä oot varmaan Bill.." Susanneksi itseään puhutellut nainen sanoi ja nosti kulmiaan. Susanne oli pitkä, ehkä Billiä pari senttiä pitempi. Hänellä oli vaalean ruskeat hiukset ja yllään tummansiniset pillifarkut, valkoinen toppi ja mustat puolipitkät saappaat. "Joo… Ootko sä saksalainen…?" Bill kysäisi. "Puoliks… Äiti on saksalainen ja isä on amerikasta…" Susanne sanoi ja istahti Billin viereen. "Kaipaatko sä seuraa…?" Susanne kysyi. "No en oikeastaan…" Bill huokaisi ja katseli tyhjää lasiaan. "Okei…" Susanne sanoi ja siirsi katseensa tanssiviin ihmisiin. "Et sä haluais tanssia..?" Susanne kysäisi Billiltä. Bill naurahti ja katsahti ovelasti Susaniin. "Vain jos sä juotat mut tarpeeks känniin!" "Mitäs jos mä onnistun siinä..?" Susannen silmät kiiluivat neonvalojen hämärässä loisteessa.

"Voi kauheeta! Missä se Bill kuppaa?! Tässähän alkaa tulla jo hätä.. Pitäiskö sille soittaa..? Jos se ei muista hotellin nimeä tai jos joku on siepannut sen tai jos…" "Kyllä se tulee!" Gustav vastasi hysteeriselle Georgille. "Ei se voi olla varmaa kun se ei ole oma itsensäkään…" "Nyt se tuli!" Gustav kiljaisi kun ovi kävi. "BILL!" Georg parkais, kun Bill astui sisään. "Jestas sentään, missä sä oot hortoillu TÄHÄN AIKAAN?!! Ja vielä New Yorkissa! Täällä kuule liikkuu kaikenlaisia ihmisiä ja…" "Hei, mä oon täysi-ikäinen! Kai mä nyt osaan kulkea vähän vieraammassakin kaupungissa!" Bill huokaisi ja riisui nahkatakkinsa päältään. Taas kerran hän oli tehnyt sen… Puolivieraalle naiselle.. Ja vasten tahtoaan, ääni oli taas ohjaillut häntä… Ja vielä kännissä! Paitsi että Susanne oli sammunut ja Bill oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen… "Eikö sua kiinnosta tietää missä Tom on..?" Gustav kysyi Billiltä. "Ai..? Eiks se ookkaan täällä..?" Bill kysyi katsettaan nostamatta. "Ei… Se meni nukkumaan. Kiinnostiko sua ees tietää.?" Georg kysyi. "Ei… En minä välitä…" Bill sanoi. Samaan aikaan Tom painoi kasvonsa tyynyyn yrittäen estää kyyneleitä virtaamasta. Bill… Bill ei ole oma itsensä! Ei hän voi olla! Bill ei ikimaailmassa sanoisi noin!

"Tunti keikkaan!" Georg huokaisi. "Kohta tulee taas niitä onnekkaita backstage –lippujen voittajia.." Gustav huokaisi. "Joo… Amerikkalaisia, njam!" Tom naurahti. "Mahtavaa, vai mitä Bill?" Georg katsahti Billiin joka tuijotti lattiaa. "Hei Bill! Kerro mikä on?" Gustav kehotti. Tom ei sanonut mitään, tuijotti vain Billiä, miettien edelleen Billin sanoja. "Ei… En minä välitä… Vaikka sä rakastaisit Jennyä, mä rakastaisin sitä enemmän…" Kuka Jenny..? Tuota kysymystä Tom oli pohtinut koko yön. "Bill! Vastaa!" Gustav hätääntyi. "Ai… Täh…? Sanoitko sä jotain..?" Bill huokaisi. "Ootko sä ihan kunnossa…? Pitäskö keikka perua…?" Georg kysyi. "Ei! Ei… Tartte…" Bill sanoi ja katosi taas maailmoihinsa. "Hello, my sweet boys!" kuului Georgin takaa ja hän kääntyi katsomaan kahta nuorta tyttöä. "Nyt ne tuli, Bill! Kielipää! Sano jotain!" Gustav naurahti ja tökkäsi Billiä olkapäähän. "Ai mitä? Ai…. Oho.." Billin katse jähmettyi vaaleaan tyttöön, joka hymyili aurinkoisesti ja tuli halaamaan Billiä. "Hello..." pääsi Billin huulilta. Ihana… Ihana tyttö! Bill hymyili koko ajan ja tyttö katsoi Billiä. Tyttö esitteli itsensä Sarahiksi. Toinen tytöistä taas oli tummaihoinen ja nimeltään Cathrine. Kummatkin olivat tietysti hyvin kauniita ja mukavia.. Pakko… Edes kerran… Kerran… Vain kerran… Kerran.. Äänet täyttivät taas Billin pään. "Ei… Ei… Ei, en mä voi…. EI!" Bill kiljaisi yhtäkkiä niin että kaikki kääntyivät katsomaan. "Ei enää! Ei enää! Mä en voi enää tehdä sitä…" Sinun on pakko! Minä käsken! "Kaikki… Hyvin… Minä… Minä en välitä mitä sinä sanot… Minulla on kaikki hyvin…" Bill hoki itselleen. "Hy-hyvä on…" Gustav sanoi hiljaa ja meni toiseen huoneeseen, Georg ja Tom seurasivat perässä. Mukaan lähti myös Sarah, vain Cathrine jäi Billin seuraksi. "Öhm… So… What do you like about America?" Cathrine kysyi ja istahti Billin viereen sohvalle. "Ööh… Jeah, it’s… It’s great place..." Bill vastasi hämmentyneenä ja siirsi katseensa lattiasta Cathrineen. Cathrinella oli tumma iho ja tummanruskeat hiukset. Yllään hänellä oli mustavalkoinen raitamekko, mustat legginsit ja valkoiset tennarit. "What is the best thing in America..?" Cathrine hymyili. Bill mietti vastausta hetken. "I don’t know…" Bill sanoi. Pakko… Edes kerran… Kerran! Minä käsken! Pakko! Bill ei voinut tehdä muuta, vain kuunnella ääntä joka pakotti hänet tekemään jotain sellaista mitä hän ei halunnut tehdä. "No! No!" Catherine huusi, Bill peitti hänen suunsa kädellään. Mutta joku oli jo kuullut… "Edes… Kerran… Kerran!" Bill mutisi. Kerran… Kerran vielä… "BILL!" Tom karjaisi ovelta. Catherine itki ja yritti huutaa. "BILL! LOPETA!" Tom parkaisi ja repi veljensä irti itkevästä Catherinesta. "Mitä on tapahtunut?!" Gustav huudahti, kun näki Billin joka tuijotti johonkin kaukaiseen ja kiljuvan Cathrinen. "Bill… Bill… Ei ole oma itsensä…" Tom sanoi sipaisten sormellaan Billin poskea. Tomin ääni värisi, hän ei saanut mielestään pois sitä kuvaa…. Billiä… Bill ei koskaan tekisi sellaista… Bill ei ole oma itsensä… Samassa hän kuuli hiljaisen kuiskauksen Billin huulilta; "Minä en välitä…"

~~~~~

No niin.. :] Laitoin lisää... Mutta enempää ette saa.. x"D Vielä.. ;D

Helvetin Tom! Helvetin kiertue ja ennen kaikkea… "Helvetin naiset!" Bill kirosi ja potkaisi maassa olevaa kaljatölkkiä. "Taas se munapää iski mun naisen!" Bill murisi ja polki jalkaansa. "Hei Bii-iiill! Et ikinä arvaa mitä mä… Hei..?! Mikäs mylläkkä täällä on käyny..?" Tom kysyi. "Saatana.." Bill murahti, viskasi takin niskaansa ja työnsi Tomin samalla kumoon. "Varo vähän, kusipää!" Tom sanoi. "Ite oot!" Bill huusi ja paiskasi oven kiinni perässään. Tom ryntäsi heti Billin perään. "Mikä sua helvetti vaivaa?!" Tom kysyi. "Painu runkkaamaan sitä… Sitä… Sitä huoraas!" Bill murahti ja juoksi portaat alas, Tomin seuratessa perässä. "Jätä mut rauhaan!" Bill huudahti. "Bill, olitko sä iskemässä sitä..? En mä voinu huomata että sä halusit apajille ja…" "MÄ SANOIN ETTÄ JÄTÄ MUT RAUHAAN!" Bill karjaisi ja paiskasi ulko-oven kiinni aivan Tomin nenän edessä. Tom yritti huutaa Billin perään, mutta Bill ei kääntynyt vaan jatkoi vihaisesti matkaansa. Hän oli lopen kyllästynyt siihen, että Tom sai naisia… Kun taas Bill sai tyytyä kiljuviin teinityttöihin, jotka jäljittivät hänet joka kulman takaa.. "VITTU!!!" Billin ääni kaikui tyhjällä hämäräkujalla. Aina sama juttu! Tomilla oli kaikki naiset, ja sen yhden kerran kun Bill halusi tehdä tuttavuutta johonkin neiti-ihmiseen niin Tom on heti iskemässä ensimmäisenä ja kenenkäs mukaa se nainen sitten tarttuu; ei ainakaan Billin! Ja vielä se, että kiertue alkaa huomenna Pariisista. "Hei, söpö poika…" kuului naisen matala ääni Billin selän takaa, niin että Bill värähti. Bill kääntyi ja näki tummahiuksisen naisen, jolla oli pitkä, polviin ulottuva takki, korkokengät ja tumma meikki. "Mitä sulla on asiaa..?" Bill kysyi kyllästyneellä äänensävyllä, toivoen että saisi sillä karkotettua naisen. "Sä näytätkin tylsistyneeltä… Kiinnostaisko sua saada elämääs pientä… Piristystä..?" nainen kysyi ja avasin hiukan takkiaan. Bill tarkasteli naista hetken päästä varpaisiin. Sitten hän päätti, ettei sekaannu naiseen vielä. "Ollaan sujut, Bill.." Bill sanoi ja ojensi naiselle kätensä. "Jenny… Ootsä se laulaja…?" Jennyksi itsensä esitellyt nainen kysyi. "Se taas ei liity tähän.." Bill sanoi viileästi ja saattoi Jennyn läheiseen baariin. "Sä oot siis huora…" Bill sanoi, kun hän oli saanut kaljan käteensä. "Nooh… Niinkin vois sanoa…" Jenny sanoi ja otti ryypyn kolpakostaan. "Ai miten niin ’niinkin vois sanoa’..?" Bill kysyi ja kohotti kulmiaan. "Ekaks… Mä en tykkää siitä että mua kutsutaan huoraks! Ja toiseks… Tää on vaan osa-aikasta hommaa…" Jenny sanoi ja joi kaljalasinsa tyhjäksi. Bill ei halunnut jäädä jälkeen joten hörppäsi viimeisetkin kaljatipat lasistaan. "No… Miten on… Haluutko vai et..?" Jenny kysyi.

Bill asteli hoiperteli kerrostalon ulko-ovelle ja lauleli samalla jotain laulua. Sitten hän kompuroi portaita ylös ja avasi hänen ja Tomin asunnon oven. "My sexy, sexy lover lalalalalaalaa…" Bill hihkui hiprakassa ja heitti takkinsa lattialle. "BILL!" kuului Georgin ääni olohuoneesta. "Katsoppas, Gerkotuskin on täällä…" Bill naurahti. "Miks sä tulet näin myöhään kotiin..?" Gustav kysyi unisena. "MISSÄ SÄ OOT OLLU?!" kuului Tomin mahtava karjaisu olohuoneesta. "En paljon missäään.. Eikä se sulle ees kuulu." Bill vihelteli ja suunnisti makuuhuoneeseensa. "JA KYLLÄ TASAN KUULUU!" Tom karjui. "Älä vitussa huuda, kello on yli kakstoista yöllä…" Bill mutisi ja sulki silmänsä. "Kello on kylläkin kohta viis aamulla…" Georg korjasi. "Täh?! On vai… Sepäs sattui…" Bill sanoi ja nousi ylös. "Pojat, nyt lähetään kiertueelle!" Bill julisti ja haki laukkunsa. Georg kääntyi katsomaan Gustaviin. "Onkohan Billillä kaikki ok…?" Georg kysyi. Gustav kohotti hartoitaan ja katsoi, kun Bill kaatoi vaatekaappinsa sisällön laukkuun, ja laittoi sen kiinni. "Mitä te toljotatte?! Ulos!" Bill sanoi ja hääti kaikki, myös kapinoivan Tomin, ulos huoneesta.

"Niin montako niitä faneja tulikaan…?" Bill tiedusteli. "Kaks… Ihan perus ranskalaista fania, jotka yrittää mongertaa saksaa." Tom virnisti. "Minkä ikäsiä..?" Bill jatkoi kymysten sadettelua. "Ööh.. Oisko 14 tai 16… En muista tarkkaan… Mites se sua yhtäkkiä kiinnostaa..?" Gustav kysyi. Bill nielaisi äänekkäästi. "Ööh… Eeeh… Ainahan mua on kiinnostanu!" Bill puolustautui. "On vai..? Kas kun mä en oo vaan ennen huomannu.." Georg naurahti ja meni menojaa. Samassa huoneeseen astui kaksi, aivan kuten Gustav oli sanonut, 14 – 16 vuotiasta tyttöä. "Hei…" tytöistä pitempi tervehti saksaksi. "Moi!" Tom tervehti iloisesti ja meni halaamaan tyttöjä, Gustav seurasi perässä. Bill jäi tarkkailemaan tilannetta hetkisen ajan, kunnes nousi ylös. "Moi… Miten menee..?" Bill kysyi ja halasi toista tytöistä joka änkytti jotain ranskaksi, ilmeisesti luullen että Bill siitä jotain ymmärtäisi. Sitten tytöt hihkuivat toisilleen ja he näyttivät innostukselta punaisilta… Ja syötävän söpöiltä… Bill ajatteli ja samassa Georg tuli huoneeseen. "Moikka! Sori, mä käväsin vessassa.." Georg sanoi ja meni halaamaan tyttöjä. "Georgilla menee tunnetusti aina kauan vessassa!" Tom naurahti ja sai tytötkin kikattamaan. Bill ei jaksanut enää kuunnella Tomin puujalkavitsejä, jotka naurattivat edelleen joitakin… Ei ainakaan Billiä. Bill meni oleskeluhuoneeseen, jossa oli biljardipöytä, minijääkaappi ja ovi joka johti siivouskomeroon. Bill otti jääkaapista oluen, vaikka ennen keikkaa ei kuulunut hänen tapoihinsa nauttia alkoholia. "Hei Bill…" kuului ujo ääni Billin selän takaa. Bill värähti ja kääntyi katsomaan. Toinen tytöistä oli tullut huoneeseen. "Tom ja Georg ohjasivat minut tänne, kun kysyin missa sina olet." tyttö sanoi ja punastui, kun Bill hymyili hänelle. Yliseksikäs ranskalainen aksentti… Billin pää täyttyi kuvitelmista ja omista fantasioistaan, hänestä ja tuosta tuiki tavallisesta ranskalaisfanilta. "Mikä sun nimi on..?" Bill kysyi. "Öhm… Madeleine…Ma olen 16." tyttö sanoi ja hihitti vaivautuneesti. "Hyvä on, Madeleine… Sulkisitko oven.." Bill sanoi ja huokaisi kerran syvään. Madeleine laittoi oven kiinni ja kääntyi taas katsomaan Billiä. Madeleinella oli farkkuinen minihame, mustat legginsit, converset ja Tokio Hotel –toppi. Bill käveli Madeleinen taakse ja otti biljardipöydältä sanomalehden ja myttäsi sen paperipalloksi. "Mita sina teet…?" Madeleinen kysyi. "En paljon mitään.." Bill sanoi ja huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän tarttui Madeleinea takaapäin ja tunki paperipallon shokissa olevan teinitytön suuhun. Tyttö vängersi vastaan ja potki. Bill äkkäsi siivouskomeron ja työnsi Madeleinen sinne, mennen itse perässä. Madeleine vinkui ja yritti pakoon, mutta Bill selätti tytön maahan ja alkoi kiskoa häneltä hametta pois. Mitä ihmettä hän teki?! Bill mietti kauhuissaan, muttei pystynyt lopettamaan. Kun hän vain muitelikin eilistä iltaa Jennyn kanssa, pelkkä ajatuskin sai hänet hulluksi halusta. Pakko… Pakko edes kerran… Pakko saada edes yhden kerran… Ääni Billin päässä toisteli ja ohjaili Billiä. Tyttö kiljui edelleen paperipallo suussaan. Sitten Bill tunsi jotain kerrassaan mahtavaa ja huokaisi. Madeleine vinkui entistä enemmän ja katsoi Billiä palokkain silmin hämärässä siivouskomerossa. Bill katsoi Madeleinea hullun kiilto silmissään ja tunsi uudestaan sen mahtavan tunteen, joka toi mieleen Jennyn… Jennyn huulet, Jennyn suudelmat ja kosketukset…Pian Bill äkkäsi, että tyttö oli menettänyt tajunsa ja huomasi harmikseen, ettei hänestä ollut enää mitään iloa… Hän veti Madeleinelle hameen ja legginsit päälle, avasi siivouskomeron oven ja laski tytön biljardipöydälle. Mitä mä nyt teen?! Bill ajatteli pelokkaasti. Ja mitä hän oli äskettäin tehnyt?!! Bill peitti kasvonsa käsillään ja kirosi itsensä mielessään maailman alimpaan helvettiin. Hän oli raiskannut faninsa! Bill ei kestänyt ajatusta mielessään. Miten hän selittäisi pyörtyneen Madeleinen tarinan kaikille?! Bill mietti tuskaisesti ja tunsi kuinka hiki valui pitkin hänen otsaansa. Sitten hän kuuli päässään äänen; Ei Sinun tarvitse kertoa totuutta! Valehtele! Valehtele! "Ei.. En mä voi! Se ois… Väärin…" Bill hoki itselleen. Mikä sitten on oikein..? Haluatko joutua linnaan yhden teinitytön kanssa puuhastelusta…? Ja lain silmissä hän oli valmis seksuaaliseen duunailuun.. Hänhän oli 16! Ääni sanoi Billille. "Niin.." Bill mietti, maisteli ajatusta ja tuli siihen tulokseen että se oli parasta. Silti Billin mielen täyttivät lukuisat kysymykset. Miksi hän oli tehnyt niin? Ja Madeleinehan ei ollut tahtonut?! Mitä tästä kaikesta seuraisi?!! "Ei… Ei saa!" Bill rääkäisi ja vajosi lattialle. "Bill! Onko kaikki hyvin?!" kuului Tomin huolestunut ääni oven takaa.. Bill oli hetken hiljaa. Hän muisti mitä ääni oli sanonut; valehtele, valehtele! "Ei! Tuu apuun! Madeleine pyörtyi!" Bill sanoi ja meni avaamaan oven. "Mitä?! Herran jestas!" Tom kiljaisi ja ryntäsi Madeleinen luo. "Se… Se pyörtyi ihan yhtäkkiä ja…" "Ja mitä?!" Tom katsoi Billiä silmiin, mutta Bill käänsi katseensa pois. Hän ei pystynyt katsomaan Tomia, omaa veljeään silmiin! "Ei mitään.." Bill sanoi ja meni pois huoneesta. "Bill, minne sä meet?!" Tom kysyi. "Öhm.. Tupakalle, ja huikkaan Gerkon ja Gustin helppaamaan…" Bill sanoi nopeasti, ilmoitti Georgille ja Gustaville Tomin tarvitsevan heitä ja suunnisti ulos, sanaakaan sanomatta. Hän sytytti tupakan ja katsoi kuinka viimeiset fanit päästettiin sisälle halliin. Samalla hän mietti tekoaan ja hymy nousi hänen huulilleen. "Ei se ole väärin…"

Seuraavana päivänä Madeleinen kotona

Madeleine ei ollut kertonut kenellekkään, ei hän pystynyt! Hänen oma idolinsa, Bill… Niin herttainen ja komea ja hauska… Oli raiskannut… Hänet. Madeleine avasi huoneensa oven, katsoen lattiaa. Hän nosti katseensa seinällä oleviin julisteisiin. "EI! EI! EI! LOPETA!" Madeleine kiljui ja alkoi repiä julisteita seiniltä. "EI! LOPETA! EI!" Madeleine hoki ja repi kaikki julisteet seinältään, joka ikisen jossa oli jotain mikä muistutti Billistä.. Sitten hän rikkoi jokaisen levyn ja dvd’n, joka liittyi Tokio Hoteliin. Hän repi paidan päältään ja vajosi lattialle. "Ei.. Ei… Lopeta…" hän hoki ja hautasi kasvonsa käsiin. "Madeleine, rakas… Mikä hätänä?!" Madeleinen äiti tuli ja auttoi Madeleinen ylös. "Madeleine, kuuletko sinä?" hänen äitinsä kysyi, mutta Madeleine ei kuullut. Ei… Ainoastaan.. Yhden raskaan huokauksen…

~~~~~

Do you like it..? :DDD