Kuului kova laukaus. Jenny kiljaisi ja vajosi maahan. Tomilla ei ollut hajuakaan siitä, mitä hän oli juuri tehnyt. Hän ei kuullut ääntä, joka lähti hänen aseestaan. Hän ei nähnyt karmeaa näkyä, jonka oli itse aiheuttanut. Ei, Tom ei kuullut eikä nähnyt. Hän ei edes ollut siellä, vaan jossain kaukana.. Muistoissa. Hän näki hiekkaa, meren, kaksi pikkupoikaa ja auringon, joka näytti siltä, että se olisi laskemassa mereen. Tom seisoi rannalla paljain jaloin ja katsoi kahta pikkupoikaa, jotka jahtasivat vuorotellen toisiaan ja roiskivat vettä toistensa päälle. Tuo kaksikko näytti erottamattomalta ja tutulta. Tom istahti hiekalle ja samassa hän muisti tilanteen kuin eilisen päivän! Minä ja Bill! Bill ja minä olimme tuolloin rannalla ja tuolloin me lupasimme pysyä ikuisesti veljinä, vaikka toinen meistä kuolisi! "Kuolisi..." Sana karkasi Tomin huulilta kuin itsestään. Pikkupojat juoksivat mereen, eivätkä he huomanneet vaaraa. Mitä Billille on tapahtunut?! Miksi Bill ei tunne häntä enää?! Suuri aalto lähestyi kahta pikkupoikaa. Muistaako Bill enää heidän yhteisiä aikojaan? Muistaako Bill, mitä kaikkea he ovat yhdessä kokeneet? "Varo, Bill!" kuului kiljaisu. Palaako Bill enää koskaan entiselleen? Pikkupojat jäivät aallon alle. Aalto hajosi karikkoon ja Tom kuuli huudon. Rakastaako Bill häntä enää? "BIIIILLL!!! MISSÄ SÄ OLET?!" toinen pikkupojista huusi. Ei! Ei! Bill! Tom ymmärsi mistä oli kysymys ja nousi seisomaan ja juoksi pojan viereen. Yhdessä he huusivat Billiä. Ei! Ei! Bill, vastaa! Tom ajatteli epätoivoisesti. Samassa Tom vajosi hiekalle ja alkoi itkeä. Pikkupoika kääntyi Tomia päin. "Missä Bill on?" hän kysyi. Mitä Tom voisi vastata?! Hän ei tiennyt missä Bill oli?! "En... Mä... Tiedä..." Tom sai sanottua ja sulki silmänsä.
"EI! EIEIEIEIIII!!! BIIILLLL!!!" Tom heräsi ajatusmaailmastaan omaan huutoonsa. "Tom?! Mikä hätänä?!" Tom kuuli tutun äänen. Joanna! Tom huomasi olevansa keittiön lattialla. "Missä Bill on?! MISSÄ SE ON?!!" Tom karjui hätääntyneenä ja alkoi hapuilla ympärilleen. "Shh... Tom, ei hätää.. Bill on kunnossa..." Joanna kuiskasi Tomin korvaan ja painoi tämän rintaansa vasten. Tomin hengitys tasaantui, kun hän kuunteli Joannan ääntä. "Billillä on kaikki hyvin, hän on sairaalassa ja hän on kunnossa..." Joanna sanoi hiljaa.
Jenny makasi verisenä ja elottomana lattialla. Tom katsoi näkyä järkyttyneenä. Hän, Tom Kaulitz oli juuri tappanut jonkun... Jennyn, joka oli tappanut Billin mielen.. Tom tuskin pystyi hengittämään. Hän tarttui Jennyn kalpeisiin käsiin, joita koristi verivana. Hän avasi kylpyhuoneen oven ja kaatoi Jennyn lattialle. "Apu-a..." Tom kuuli Jennyn voihkaisevan. Tom käänsi katseensa Jennyyn. "A-a-auta..." Jenny katsoi Tomia anelevan tuskaisesti. "Mitä mä voin tehdä?!!" Tom hätääntyi. "A.... As... E..." Jenny voihkaisi. Ase! Ase.. Ase! Tom kompuroi eteiseen ja sieppasi käsiaseensa. Jenny aukaisi nyrkkinsä. Kuin sanattomasta sopimuksesta Tom antoi aseen Jennylle, joka nosti sen heikosti ohimolleen. "A-an.. Antee.. K... Si..." Jenny kuiskasi hiljaa, miltei äänettömästi ja painoi liipaisinta. Jennyn lyhyt elämä päättyi lyhyeen.
"Tom... Kaikki on ihan hyvin..." "Aiotsä ilmottaa poliisille?! Kuka Billistä sitten huolehtii jos sä ilmotat?!! Ei, mä en suostu! Mä lähden, otan Billin mukaani ja..." "Tom, mä en aio kertoa.." Joanna sanoi hiljaa. Tom huokaisi raskaasti. "Kiitos..." Tom kuiskasi. Joanna laittoi kätensä Tomin kädelle. "Mullakin on sulle kerrottavaa..." Joanna sanoi.
"Hei, hei! Pitäkää hauskaa!" äiti toivotteli olohuoneesta. "Joo, varmasti pidetään!" Joanna huokaisi ja antoi Danielille suukon. "No niin! Nyt mennään!" Daniel huudahti heti, kun olin saanut oven kiinni. "Hei, oota!" Joanna nauroi, kun Daniel hyppi pitkin meidän pihaa. Hän riensi avaamaan Joannalle pelkääjän paikan oven. "Arvon neiti..." Daniel sanoi ja kumarsi syvään. Joanna kiitti teatraalisesti hihitysensä seasta. "Minne neiti haluaa..?" Daniel kysyi naamallaan mairea ilme. "Teille..." Joanna kuiskasi ja antoi Danielille suukon. "Selvä... Neiti on hyvä ja kiinnittää turvavyön, ettei satu vahinkoja.. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua!" Daniel virnisti. Pian he jo ajelivat pitkin Hampurin keskustaa, kohti Danielin asuntoa. Hänen vanhempansa olivat kummatkin juristeja ja Daniel seurasi perässä. Joanna ja Daniel olivat tapaneet sattumalta kadulla, Danielin kompastuessa ja kaataessaan samalla Joannan maahan. Joanna luuli unelmiensa miehen löytyneen, mutta toisin kävi...
"Päästä... Irti!!" Joanna kiljaisi ja potkaisi Danielin kauemmas. "Sä et oo menossa mihinkään!" Daniel huudahti vihaisesti ja kiskaisi Joannaa jalasta, niin että tämä kaatui. "Helvetti... Päästä irti!!!" Joanna kiljui, kun Daniel tuli päälle. Hän repi Joannan hiuksia ja löi häntä. Joanna voihkaisi tuskaisesti. "Näetkös?! Noin sulle käy aina kun sä pistät vastaan!" Daniel uhosi. "Ei... Daniel kiltti... Lopeta..." Joanna aneli itku kurkussa. Mutta Daniel painoi hänen kätensä sängyn kaidetta vastaan. "Mä luulin... Että sä ra.." "Rakastan sua?! Ehei, luulit väärin. Mä en todellakaan rakasta sua!" Daniel tuhahti. "EI!" Joanna huusi ja sylkäisi Danielin päälle. Daniel irrotti otteensa Joannan käsistä. "Toi sun olisi kannattanut jättää tekemättä..." Daniel murahti ja kohotti kätensä. Joanna tiesi tilaisuutensa tulleen ja potkaisi Danielia niin kovaa, kuin ikinä pystyi. Daniel kaatui ja löi päänsä sängynkaiteeseen. Joanna nyyhkäisi hysteerisesti. Daniel virkoaisi milloin vain.. Joanna ajatteli pelokkaasti. Hän nappasi Danielin kännykän pöydältä ja näpytteli äitinsä numeron. "Hei Daniel! Onko..." "ÄITI! Tuu nopeesti... Danielin... Asunnolle..." Joanna nielaisi. "Kulta! Mitä on tapahtunut?!" Joannan äiti hätääntyi. "Tulkaa hakemaan mut pois täältä! Nopeesti! Mä en halua nähdä Danielia enää ikinä!" Joanna kiljaisi. Samassa Daniel liikahti ja avasi silmänsä. Joannalta tipahti puhelin järkytyksestä maahan. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että hän luuli sen tulevan ulos. "Joanna..." Daniel mumisi ja nousi istumaan. "Älä tuu lähemmäs!" Joanna kiljaisi ja perääntyi ovelle. "Joanna... Kiltti... Kuuntele!" Daniel pyysi. Joanna paiskasi oven takanaan kiinni ja laittoi sen lukkoon. Poliisi... Täytyy soittaa poliisille..! Joanna ajatteli hätäisesti.
"Otan osaa, neiti..." tohtori sanoi. "Ei... Ei! Elvyyttäkää vielä! Vielä on toivoa!" Joanna pyysi. "Olen hyvin pahoillani..." tohtori jatkoi. "Kuolinaika 02.47..." hoitaja totesi surullisesti. "Ei! Ei! Kyllä äiti selviää! Jatkakaa! Ei..."Joanna nyyhkäisi. "Olen pahoillani..." tohtori sanoi uudelleen ja johdatti Joannan pois huoneesta. "Ei... Ei..." Joanna nyyhki. Hän nosti katseensa ja näki Michellen halveksuvan katseen. "Sä johdatit äidin ja isän kuolemaan!" Michelle huudahti katkerasti ja meni menojaan. "Se oli onnettomuus, he eivät huomanneet rekkaa ja..." Joanna ei jaksanut kuunnella tohtoria enempää, hän vain vaipui omaan synkkään maailmaansa.
"Kaikki oli mun syytä..." Joanna huokaisi Tomille. "Eihän ollu..." Tom yritti. "Oli se... Jos mua ei ois ollu, äiti ja isä eläis vielä..." Joanna sanoi raskaasti. "Jos ja jos.. Kuule.. Se oli onnettomuus, eikä sille voinut mitään...!" Tom sanoi ja laittoi kätensä Joannan kädelle. "Mä... Mä oon niin yksin!" Joanna sanoi. "Et oo..." Tom sanoi. "Mä ja Michelle ollaan sun kanssa..."
~~~~~~
Tää nyt oli vähän sekava luku... Toivottavasti tajusitte jotain.. 8"D Jatkanko..?
Kommentit