1.

Niin kaunista… "Kaunista.." mä henkäisin ja kuuntelin. Billin ääni oli niin ihana! Sen ääni sopi tähän täydellisesti.. Kauniimpaa kuin linnun laulu, kauniimpaa kuin puron solina.. Täydellistä! "Voi.. Kuinka mä toivonkaan, että mä saisin nähdä teidät.. Edes kerran!" mä huokaisin ja hyräilin An deiner Seitea.. Turha toivo.. En mä koskaan vois nähdä teitä.. Koskaan! Mä olin sokea… Ihan oikeasti, mä en ollut nähnyt mitään sen yhden illan jälkeen…

Mä olin tuolloin kuusi vuotias. Mulla oli kavereita, olin alottanu just eskarin.. Sinä iltana äiti peitteli mut sänkyyn, ihan niin kuin ennenkin.. Aluksi mä pyörin rauhattomana sängyssä ja saman aikaisesti mä mietin huomista.. Tapaisinko mä sen kivan tytön? Pääsisinkö mä laskemaan liukumäkeä ja sitä rataa.. Syysaurinko paistoi mun ikkunaverhojen lävitse, värjäten mun kalpeat seinät kultaisella värillä…Mä suljin silmäni, ja näin unta auringosta, keijukaismaailmasta, siivekkäistä hevosista, prinsessoista... Kaikesta mistä 6-vuotias pikkutyttö voisi uneksia! Aamulla mä heräsin ja avasin silmäni. Oli pimeää, ajattelin, että oli vielä yö, koska oli niin pimeä.. Sitten mä yritin nukahtaa uudestaan, yritin ja yritin, mutta jostain syystä musta tuntui, ettei kaikki ollut okei.. Pian mä kuulin äidin heleän äänen "Prinsessa, herätys!" Mä kuulin, kuinka äiti asteli mun sängyn viereen ja aukaisi verhot. "Oletko sinä hereillä…? Tänään on eskaripäivä!" äiti hihkaisi ja mä avasin silmäni. Pimeää.. "Äiti, laita valot.." mä pyysin. "No mutta kulta, nehän ovat päällä!" äiti naurahti. "Äiti, laita valot.." mä pyysin vielä kerran. Äiti ei sanonut mitään, oli vain ihan hiljaa. "Kulta.. Onko jokin hullusti?" äitini kysyi. "ÄITI, LAITA VALOT!!!" mä rääkäisin ja nousin istumaan. "Kulta, ei mitään hätää, ei mitään hätää!" mä tunsin, kuinka äiti painoi mut suojelevasti rintaansa vasten.. "Kulta… Kerro…" äiti kehotti ja nosti mut sylinsä. "Minä en näe sinua! Minä en näe mitään!" mä nyyhkäisin, tunsin kuinka silmistäni alkoi vuotaa kyyneliä. "Mitä? Kulta, herää! Herää!" äiti alkoi ravistella mua, mä huusin ja sanoin olevani hereillä. Äiti lopetti, mä tunsin kuinka se tarkasteli mun kasvoja ja kyseli, oliko eilen sattunut mitään. "Eilen ei tapahtunut mitään.." mä vakuutin itku kurkussa. "Odota tässä, kulta.." äiti sanoi, laski mut sängylle istumaan ja meni. Mä kuulin, kuinka sen askeleet loittonivat alakertaan. Sitten se huusi isälle ja käski tulemaan ylös. Pian mä kuulin kahdet askeleet portaissa. "Nuppunen, mikä hätänä?" kuului isän matala, mutta lempeä ääni. "Iskä.. Minä.. Minä en näe sinua…" mä nyyhkäisin ja tunsin kuinka isän suojelevat kädet nostivat mut syliin. "En ymmärrä.. Eilen ei tapahtunut mitään, Cathyn mukaan.." äiti sanoi. Äiti ja isä keskustelivat, kyselivät multa kaikenlaista ja tutkivat mun kasvoja, eteenkin silmiä. Pian mut talutettiin autoon ja matka sairaalaan alkoi..

Lääkäri totesi, että olin sokea ja että mut voidaan yrittää leikata. Hän ei tiennyt syytä sokeuteeni. Jo viikon kuluttua mut leikattiin, ei auttanut.. Mä näin edelleenkin vain pimeää.. Sama lääkäri lähetti meilejä erityisesti silmälääkäreille ja he tulivat katsomaan mua ympäri Saksaa. Kukaan ei osannut sanoa, miksi multa oli yhden yön aikana kadonnut näkö. Kuukauden kuluttua mut leikattiin uudestaan, vieläpä mun syntymäpäivänä. Äiti oli rukoillut mun sängyn vieressä Jumalaa antamaan mun näköni takaisin.. Jumala ei tuntunut kuulevan äidin rukouksia, mä olin edelleen sokea.. Seuraavalla viikolla tuli eräs silmätohtori Ruotsista katsomaan mua. Mä selitin, etten mä nähnyt mitään, enkä tuntenut mitään erikoista sinä yönä. Kaikki oli ollut niin kuin ennenkin.. Seuraavan kolmen vuoden ajan mua kiikutettiin leikkaussalista toiseen, tuloksetta. Eräänä päivänä äiti itki. Mä kysyin, että miksi se itki. "Prinsessa.. Sinä… Olet sokea.. Ehkä ikuisesti… Mutta älä huoli, äiti pysyy sinun rinnallasi koko ajan!" äiti nyyhkäisi ja tarttui mua kädestä. Tota lausetta.. Mä en olisi halunnut koskaan kuulla.. Kaikki toivo.. Oli mennyttä…

Nyt mä istun sänkyni päällä ja kuuntelen musiikkia erikoisradiostani. Meillä kaikki oli erikoista.. Erikoisradio, erikoisportaat, erikoisjääkaappi, erikoistuolit… Mikään ei ollut tavallista! Saman aikaisesti mä tunnustelen silmäluomiani, toivoen että näkö palaisi juuri silloin.. Mä halusin nähdä! Kuinka onnekkaita muut olivat… He näkivät, pystyivät kävelemään tunnustelematta maata jollain vittumaisella kepakolla, lukemaan kirjoja niin kuin muutkin, ei mitään erikoiskirjoja! Ainut aisti, millä mä edes tein jotain, oli kuuleminen.. Jos Tokio Hotelia ei olis, mä olisin luovuttanut jo kauan aikaa sitten… "Kulta, sinulle on puhelu!" äitini, Eva otti mua kädestä ja laittoi siihen puhelimen. "Haloo?" mä vastasin kyllästyneellä äänellä. "Hei, neiti Vollmer! Haluaisimme tehdä sinusta dokumentin… Jos vain sopii…?" naisen ääni kuului puhelimesta. Mä huokaisin. Mitä kiinnostavaa mun paskassa elämässä muka oli?! "Ihan sama…" mutisin ja ojensin puhelimen äidille. "Haloo.." äiti puheli puhelimeen ja meni pois huoneesta. Mä kuulostelin äidin puhetta; "Niin.. Hänellä on ollut vähän vaikeaa… Kyllä… Kyllä, se sopii oikein hyvin! Lauantainako? Sopii! Hyvä on… Kerron hänelle.. Mainiota.. Kuulemiin!" äitini pölötti. Mä huokaisin ja etsin käsilläni kuulokkeita. Löysin ne, otin ne käteeni ja painoin ne korvilleni. Mä lauloin kappaleen mukana. "Lopeta kuuntelu, kun minulla on sinulle asiaa!" kuulin äidin kiukkuisen äänen. Mä tuhahdin ja otin kuulokkeet pois. "Mitä sillä hutsulla oli asiaa?" mä kysyin turhamaisesti. "Sinun pitää siistiä suusi!" äiti tiuskaisi. Vitun sama mitä mä sanoin.. Mulla oli oikeus olla vihainen… Kaikelle.. Etenkin Jumalalle, jos nyt sellaista olikaan.. Se vanha ukko oli vienyt mun näköni! Nyt mä näin pelkkää mustaa ja jouduin säällä kuin säällä käyttämään aurinkolaseja, ettei lasittunut tuijotukseni kerjäisi liikaa huomiota kaupungilla, silloin harvoin kun siellä kävin.. Ja silloinkin pakosta. Kaikki äidin ystävät ja kaverit tulivat monta kertaa viikossa käymään ja kyselivät vointiani.. Viimeiset 11 vuotta ne oli tehnyt niin… Sitten kun ne oli luullu, etten mä kuule, ne oli sääliny mua, kuin mitäkin katukersaa! Ne oli päivitellyt mua ja kyselleet kovasti kaikkea multa. Mä yritin pitää itseni kurissa… Kaikki oli niin paskaa…!

"Miltä se tuntui? Oliko se jotenkin… Kivuliasta?" haastattelija kyseli. "Mä en tuntenut mitään.. Se oli samanlaista, kuin kuka tahansa olisi mennyt nukkumaan…" mä tuhahdin. Mua vitutti koko haastattelu! K-A-I-K-K-I!!! "Miten reagoit? Oliko se pelottavaa?" haastattelija tenttasi. "No mieti ite, jos et aamulla näkiskään mitään!" mä tiuskaisin. Kohta mä en jaksais pitää tätä kaikkee sisälläni… Mä räjähdän! "Poistetaan tuo kysymys.." haastatteli ilmoitti jollekkin, ilmeisesti kameramiehelle. Mun teki mieli kuunnella Tokio Hotelia täysillä.. Miks tää päivä ei loppuis jo?! Mä vastailiin varmaan sataan jo läpikaluttuun kysymykseen ja huokailin välillä tylsistyneenä. "Entä…. Mikä on saanut sinut pysymään jaloillasi?" toi kysymys sai muhun eloa. "Musiikki… Erityisesti Tokio Hotel.. Ilman sitä, ilman Billiä, mä olisin jo kuollut…"

Toisella Puolella Saksaa, Erään Toisen Ihmisen Näkökulmasta

"Musiikki… Erityisesti Tokio Hotel.. Ilman sitä, ilman Billiä, mä olisin jo kuollut…" kuului televisiosta. Mä nostin katseeni kahvikupistani, kun älysin, että tarjoilija oli laittamassa televisiota kiinni. "Ei, älkää! Pyydän!" mä huudahdin ja käskin laittaa teeveetä isommalle. "Mikä siinä bändissä on erikoista? Oletko ollut heidän keikallaan?" haastattelija kysyi. "Kaikki on erikoista! Se musiikki on kuin.. Vettä janoiselle… Mulle Tokio Hotel on elämä.. Köysi, josta mä roikun.. Jos sitä ei olis, mä olisin luovuttanut ajat sitten.." tummatukkainen tyttö vastasi. "Hienosti kuvailtu… Entä mikä on haaveesi?" Tyttö näytti miettivän hetken. "Totta kai haluaisin nähdä.. Jos se ei olisi toteutettavissa, mä haluaisin tavata Tokio Hotelin.. Olla heidän keikallaan, seistä ja kiljua.. Taputtaa käsiä… Kuunnella.." tyttö sanoi ja hymyili lopuksi. "Hei Bill, tuu jo!" Tom huhuili. "Oota vähän..!" mä huusin irrottamatta katsettani tytöstä. "Mitä sä katot? Oho, aika vetävä kimma, vai mitä sanot?" Tom naurahti ja katsoi taakseen. "Se vilkuilee mua.." Tom hymyili ja kääntyi, nojaten pöydänkulmaan. "Sä oot niin friikin näkönen.." mä huokaisin. "Ai friikin? Kato peiliin!" Tom murahti ja sipsutteli tytön luokse. Kuvaruutuun tuli vielä tytön kuva ja alle nimi: Cathy Vollmer.. "Hei, Bill! Tuu nyt! Meillä on kiire studiolle!" Georg huudahti. Mä katsoin vielä kerran kuvaruutua. Cathy Vollmer… Mä pistin nimeni korvan taakse. Tuon tytön mä haluisin tavata, ihan varmasti!

------

2.

"Minne helvettiin sä nyt soitat? Kesken biisin purkittamisen!" Georg voihkaisi bassonsa takaa. "Mun.. Pitää hoitaa yks juttu.." mä sanoin. "Yks juttu? Eikö se voi oottaa?" Gustav kysyi. "Ei oikeastaan.." mä huokaisin. "Onks sulla joku tyttö, joka piirittää sua, ja sun pitää soittaa sille puolen tunnin välein, muutan se uhkaa jättää sut? Tuttu tilanne, ja kinkkinen sellainen.. Mutta jätä se…" Tom tuhahti ja näppäili kitarastaan jotain omaa sökerrystään. "Ei se oo.. Tai no… Se on tyttö, mutta.. Se ei varsinaisesti piiritä mua ja… Mä en tunne sitä… Mä haluaisin tavata sen, kun se.. Sen nimi on Cathy Vollmer.." mä sanoin ja sain tuottajaamme eloa. "Ai se sokea tyttökö? Voi.. Ihan sääliksi käy… Niin nuori ja kaunis… Elämä edessä…" tuottajamme, Harald Scherfild, työkavereiden kesken pelkkä Scherfild voivotteli. "Ai säkin katoit sen?" mä kysyin. "Kyllä, kyllä.. Itse asiassa… Tunnen hänen setänsä.. Hyvin hämärästi, vaikka olimmekin samalla luokalla.." tuottaja tarinoi. "Ja minulla on hänen numeronsakin vanhassa muistiossani…" hän lisäsi. Mä kiinnostuin… Jospa… Jospa mä pääsisin Haraldin kautta Cathyn puheille…? Scherfield tuntui lukevan mun ajatuksia. "Sinä siis haluat tavata hänet?" hän kysyi. "Joo!" mä huudahdin. Scherfild nosti toista kulmaansa. "Oletko varma? Minäkään en ole tavannut häntä, olen vain kuullut hänen sedältään ja katsonut sen dokumentin televisiosta.." Scherfild kysyi. "Mä.. Mä haluan auttaa…" sanoin. "No siinä tapauksessa.. Hänhän mainitsin elämänsä tukipilarikseen Tokio Hotelin, ja erityisesti sinut, Bill.." Scherfild sanoi. "Ai mitä Billistä? Miksei musta?" Tom tuli kitara kainalossaan ulos studiosta. "Äh, pitääkö sun sekaantua joka asiaan?!" mä tiuskaisin. "Totta kai!" Tom virnisti ja laski kitaransa seinää vasten. "No kehen sä nyt oot iskeny silmäs?" Tom kysyi ja istahti Scherfildin viereen. Mä en sanonut mitään. "Se haluaa auttaa yhtä sokeaa tyttöä.." Scherfild paljasti. "TÄH? Umpisokea tarvii umpihullun apua!" Georg liittyi keskusteluumme. Mä mulkaisin murhaavasti Georgia, joka ymmärsi mun katseesta, että mä ne tosiaankaan leikkinyt. "Oikeesti?" Gustav kysy ja laski rumpukapulat pöydälle. Mä en sanonut hetkeen mitään, katsahdin ympärilleni ja näin, että kaikki tuijottivat mua. "Noh…. Miksen auttais? Tai.. Mä haluaisin vaan jutella.. Ja toteuttaa sen haaveet.." mä huokaisin. "No älä nyt niin pitkälle mee! Jätä ne hommat mulle!" Tom virnisti ja sai Georgin naurahtamaan. "VITTU, TOM MÄ OON TOSISSANI! MÄ EN OO TOLLANEN SEKSIHULLU, JOKA ON AINA PUUTTEESSA!" mä karjaisin. "Auts.. Toi varmana sattu…" Gustav kommentoi laiskasti keskustelua. Tom mulkaisi ensiksi Gustavia, sitten mua. "Noh, tee mitä lystäät.. Mä en oo ainakaan tulossa.." Tom puuskahti ja nousi ylös. "Sanoinko mä, että se on kaunis?" mä hymyilin ovelasti Tomille joka kääntyi muhun päin. "No kai mä sitten voin tulla!" Tom virnisti ja me kaikki mentiin jatkamaan purkittamista.

Cathy

"Cathy! Sinulle on puhelu!" äiti huusi alhaalta. "Ai mullekko? Taas jotain säälisaarnaa… Sano, etten mä ole kotona.." mä huokaisin. "Uskonpa, että todellakin haluat puhua tämän henkilön kanssa…" äiti sanoi ovelasti. Mä huokaisin vielä kerran raskaasti ja laitoin mp3-soittimeni pois päältä. "No tuo tänne!" mä huikkasin. Mä kuulin, kuinka äiti tömisteli portaat ylös ja laittoi puhelimen mun käteen. "Minä tästä menenkin.." äiti sanoi vieläkin ovelammin ja sulki oven perässään. Mä en sanonut mitään, mutta mua ihmetytti äidin outo hyväntuulisuus. "Cathy.." mä sanoin puhelimeen. "Hei Cathy, täällä Bill.. Bill Kaulitz, Tokio Hotelista!" kuului ääni, joka sai mun sydämen tykyttämään. Mä en saanut sanaa suustani, mutta tämä Bill ei tuntunut välittävän siitä. "Mistä sä tiedät mut?" oli mun eka kysymys. "Mä katoin sen dokkarin.." Bill sanoi hiljaa. Mitäh? Bill katto MUN dokumentin?! Ja nyt se soitti MULLE! Mä olin varmasti maailman onnekkain ihminen! Toisaalta… "Bill, hienoa, että sä välität mun kaltasesta luuserista, mutta mä en halua sääliä.. Varsinkaan omalta idoliltani.." mä en olis ikinä uskonu sanovani niin, mutta nyt mä kuitenkin sanoin! "Ensiksi.. Sä et oo luuseri, toiseks.. Mä en halua sääliä sua, mä haluan auttaa ja totauttaa sun haaveen!" Bill sanoi ja yskäisi. Mun haaveen? Ei kukaan ennenkään ollut välittänyt mun haaveista.. Vaikka Tokio Hotel oli ollut keikalla Berliinissä, en mä ollut päässyt, vaikka se oli mun haaveeni! "Mä haluaisin tavata sut, jos vain sopii..? Me ollaan joulun yli lomalla ja ensi keväänä julkaistaa uusi levy.." Bill paljasti. Uutta Tokio Hotelia… Ihanaa… Mä ajattelin ja huokaisin haaveilevasti. "Noh, mitä mieltä sä oot?" Bill kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mä havahduin kuvitelmistani. "Joo.. Totta kai! Milloin?" mä kysyin. "Jos sulle sopii huomenna, niin se olis mahtavaa!" Bill sanoi. Huomenna jo? Ei hyvänen aika.. "J-Joo.. Missä?" mä kysyin. "Voiko teille tulla? Mä en halua sun kuvaa keltaisten lehtien kansiin ja enkä mä halua turhaan kuskata sua ympäri Berliiniä.." Bill huokaisi. "Ei se olis turhaa.." mä sanoin lempeäsi, ja hetkeksi mä jo unohdin juttelevani Billin kanssa! "Noh.. Kuitenkin… Jospa me tultaisiin teille huomenna?" Bill kysyi. "AI ketkä ’me’?" mä kysäisin. "Niin.. Jos muutkin tulis.. Siis Tom, Georg ja Gusti…." Bill ehdotti. "Joo!" mä hihkaisin innostuneena, vaikka ei mua olis haitannut, jos mä ja Bill oltais oltu kahdestaankin.. "Okei, no huomenna kahdeltatoista, jooko?" Bill ehdotti. "Joo.." mä sanoin haltioituneena. "Okei.. No.. Moikka! Ja nähdään!" Bill sanoi ja sai mut vain huokaisemaan. "Mitäpä tämä henkilö puheli?" kuten mä arvasin, äiti oli salakuunnellut oven takana. "Äiti.. Sun pitää siivota, Tokio Hotel tulee tänne!!!" mä hihkaisin ja pomppasin ilmaan.

Bill

"Onko tää nyt hyvännäkönen?" Tom peilaili itseään. "Tom, muista ettei se…" mä en uskaltanut sanoa sitä, tästä lähtien mun pitäis vältellä sitä sanaa. "Niin joo.. No muta kuitesk, vaikka ihan omaksi iloksi!" Tom hymyili peilikuvalleen. "Ai jai… Katso nyt tuota peilikuvaa, Bill! Tuolta sinunkin pitäisi näyttää!" Tom virnisti. "No vaikka mieluummin hevosen paska, ku sä!" mä tuhahdin. Tom mulkaisi mua julmasti ja asetti lippalakin päähänsä. Mä tyydyin vain naurahtamaan ja heitin nahkaisen takkini niskaan ja painelin sateeseen. Ulkona satoi hieman, mutta ei paljoa.. "Kylläpä sulla kesti!" Georg huudahti sateenvarjo suojanaan Tomin auton vierestä. "Ai mulla..? Tom vielä tuunaa itteään.." mä huokaisin ja aukaisin Cadillacin ovet. "Eihän Gustavkaan oo vielä tullu.." mä huomautin. "No ei.. Hei, tuolta se Gusti tulee!" Georg hihkaisi, kun Gustav avasi auton oven. "Saako tulla sisään?" hän kysyi. Yhtäkkiä oli alkanut sataa kovemmin, ehkä pian ukkostaisi? "Totta kai! Mä huudahdin ja Georg teki tilaa takapenkille. "Helvetin helvetti.. Missä se Tom taas kuppaa…" mä huokaisin ja katsoin kännykästä kelloani. Puoli kaksitoista… Ja meidän piti olla kahdeltatoista Cathyn luona! "Miks hitossa sä hermoilet?" Gustav kysyi. "Meidän pitää olla kahdeltatoista siellä.." mä toistin ajatukseni ääneen. Samassa auton ovi aukesi ja puolimärkä Tom istuutui kuskin paikalle. "Meidän pitää käydä tankilla.." Tom huomautti katsoessaan bensamittaria. Mä tuhahdin turhautuneena. Huoltoasemalle oli varmasti tunnin matka! No ei ihan.. Mutta se matka, mikä kesti meiltä tankille, tuntui uskomattoman pitkältä. "Vauhtia siihen masiinaan!" mä kiljaisin autosta, kun Tom tankkasi samaan aikaan. "No sori vaan, mister Hätähousu, mutta tää ei sylje tätä löpöä niin nopeesti!" Tom tiuskaisi ja paiskasi kärsimättömänä bensaluukun kiinni. Sitten Tom kävi maksamassa polttoaineen, mutta juoksi harvinaisen nopeasti takaisin autoon. "Helvetti, miks faneja on joka nurkalla!" hän puuskahti ja käynnisti auton. Mä hymyilin hiljaa.. Sai se ainakin Tomppaan vauhtia!

Cathy

Mä naputin kärsimättömästi pöydän kantta. "Äiti, paljonko kello on…?" mä kysyin varmaan sadatta kertaa viiden minuutin sisällä. "Kahta minuuttia vaille.." äiti huokaisi. Sitten mä höristin korviani. "Varmana auto! Tomin Cadillac!" mä kiljaisin ja pomppasin pystöön. "Rauhoitu, rauhoitu.. Nyt sinä istut tässä, niin ohjaan heidät huoneeseesi." äiti sanoi ja tunsin, kuinka hän kurottautui kurkistamaan ikkunasta. "Toden totta.. Se on Cadillac…" hän mutisi mennessään alakertaan. Mä naurahdin ja sipaisin hiussuortuvan otsaltani. Mua jännitti niin hel-ve-tis-ti! "Hyvää päivää! Eva Vollmer, Cathyn äiti! Hauska tutustua! Cathy puhuu teistä joka päivä!" mä kuulin äidin selittävän. "Voi äiti.. Älä nolaa mua.." mä anelin kaikessa hiljaisuudessa. "Hän on yläkerrassa, kolmas ovi oikealla.. Se taitaakin olla auki.. Menkää vain peremmälle!" mä kuulin äidin ohjailevan. Jännitys tiivistyi, mun sydän jyskytti, tuntui etten saanut henkeä… Sitten mä kuulin askelia. Ihan selvästi neljä jalkaparia asteli matolle! "Hei Cathy!" Joku sanoi ja kosketti mun kättä ja pian otti sen omaansa vasten. Bill.. Se ei voinut olla kukaan muu! "Mä olen Bill! Hauska tavata sut viimein!" Bill sanoi. Mä arvasin…. "Niin on.." mä hymyilin ja en olisi tahtonut päästää Billin kädestä irti. En koskaan.. "Tervehdys, mun nimi on Gustav!" vahva, mutta kuitenkin hellä ote tarttui mun kädestä. "Cathy Vollmer.. Terve vaan!" mä naurahdin. Sitten Gustav irrotti ja joku muu tarttui mun käteen. "Georg.." mä sanoin. "Mistä sä tiesit?!" Georg hihkaisi. "Kukaan ei kuulosta yhtä tyhmältä!" Tom pointtasi. "Tom, sun vuoro!" joku, luullakseni Bill sanoi. "Joo, joo.. Ajallaan kaikki.." Tom naurahti ja otti mun kädestä kiinni. "Tom Kaulitz Tokio Hotelista päivää!" Tom sanoi virallisesti ja antoi mun kädelle suukon. "Äh, aina yhtä naistenmies!" Gustav kommentoi jostain päin huonetta. "Noh, mun charmihan puree kaikkiin.." Tom huokaisi ja mä tunsin, kuinka se istahti mun viereen sängylle. "Sulla on kiva huone!" Georg sanoi. "Kiitos.. Vaikka mä en ite tiiä, minkälainen se on!" mä koitin vääntää vitsiä sokeudestani ja saada pojat nauramaan, mutta kukaan ei tirskahtanutkaan. "Noh… Mitäs teille kuuluu?" mä yritin olla mahdollisimman paljon äänessä. "Hyvää kiitos! Levyä ollaan purkittamassa ja silleen.. Pian pitäis tulla uus musavideo… Saatat nähdä sen ekojen joukossa!" Georg naurahti. "Nähdä.. Se olis ihanaa, mutta.." mä aloitin. "Niin, Georg tarkotti, että kuunnella!" Gustav korjasi ja mä kuulin, kuinka Georg voihkaisi. Ilmeisesti joku pojista oli tökännyt häntä olkapäähän. Mä vaan naurahdin.. "Niin, pojat… Minkä näköisiä te ootte?" mä kysyin, vaikka äiti oli yrittänyt selittää mulle tarkemmin kun mä olin tentannut siltä. "No mulla on rastat.. Sellaset paksut hiuk-.." "Joo, kyllä mä tiedän minkälaiset on rastat…" mä hymyilin. Mä aavistin, että Tom hymyili takaisin, joten mun oli pakko kysyä. "Hymyiletsä?" Tom ei heti vastannut. "Joo, hymyilee se!" Gustav naurahti. "Onko sulla se huulikoru, niinku äiti väittää? Kummalla puolella?" mä tenttasin. "On… Se on vasemmalla puolella!" Tom sanoi. "Okei… Ja sulla on ruskeat silmät, niinku Billillä? Ja sä käytät isoja vaatteita?" mä kyselin. "Joo.. Kumpaankin!" Tom naurahti. "Haluutsä koskettaa näitä mun rastoja?" Tom kysyi. "Mikä ettei!" mä hymyilin kun Tom otti käteni ja painoi sen päähänsä. "Hihi, pikkasen nää tuntuu hassuilta!" mä naurahdin. "No niinhän ne on.." Tom myönsi. "No niin Tom, riittää jo, ennen kuin pyydät koskettamaan jotain MUUTA paikkaa!" Georg ärjäisi. Mä tiesin kyllä, mitä Georg tarkoitti.. "Hehe.. Entäs sä, Gerkko?" mä kysyin. Pojat repesivät nauramaan. "Gerkko?" Georg toisti. "Nääh, se on sun lempinimi! Tai mä ainakin sanon sua Gerkoks!" mä naurahdin. "Okei.. No tää ’Gerkko’ omaa ruskeat, valloittavat silmät, jotka sulattaa jokaisen naisen sydämen.. Ja Gerkolla on ruskea tukka.." "Joka näyttää ihan harakan pesältä!" Tom jatkoi äänekkäästi nauraen. "No miltä omas näyttää? Mopilta! HA!" Georg nauroi ja jatkoi esittelyään. Gustavista kävi ilmi, että hänelläkin oli ruskeat silmä ja hän tykkäsi käyttää lippalakkeja. Hänellä oli myös tatuointeja. "Entä sä, Bill?" mä kysyin. "Ai mä? Noh.. Mulla on ruskeat silmät, niin kuin Tomilla ja muillakin.. Ja.. Kulmakoru ja kielikoru.." Bill luetteli. "Eikö se muka sattunut, kun sulle laitettiin kielikoru?" mä kysyin hämmästyneenä. "No ei paljoa…" Bill myönsi. "Älä yritä! Melkein itkit ja huusit äitiä, kun sun kieles lävistettiin!" Tom huusi. Bill ei sanonut mitään, mutta mä aavistin, että pare-aikaa hän tuijotti Tomia murhaavasti. "Niin, ja mustat hiukset ja kolme tatskaa.." Bill jatkoi välittämättä Tomista. "Minkälaisia ne tatuoinnit on? Ja missä?" mä kyselin. Kauhee, kun mä olin utelias! "Tokio Hotelin logo niskassa, tähti vatsassa oikealla puolella ja kädessä teksti.. Freiheit 89." Bill selosti. "Joo, mä kuvittelen sen jo mielessäni.." mä hymyilin. "Okei.." Bill sanoi. Pojat juttelivat hetken keskenään, mutta mä ajattelin parasta aikaa Billiä.. Ynnäsin hänen ulkonäkönsä yhteen ja sain tulokseksi unelmamiehen.. Miehen, jonka kanssa mä haluaisin elää loppuelämäni… Ja se mies istui mua vastapäätä…

-----

3.

Fanitapaamisesta oli kulunut kaksi viikkoa. Sen jälkeen mun päässä pyöri vain yksi nimi.. Bill… Bill… Bill.. "Cathy.. Cathy, nouse ylös!" kuulin äidin huutavan. "Mmh… Mitä?" mä kysyin unenpöperössä. "Sinä torkahtelet nykyään.. Onko jokin hullusti?" isän ääni kuului jostain. "Hm.. Ei… Kaikki on hyvin.." mä sanoin. "Varmastiko" äiti ja isä kysyivät yhteen ääneen. "On, on.. Menkää nyt, mä haluun olla…" Kännykkäni soi. ".. Rauhassa.." mä huokaisin ja etsin kännykän käsiini. "Haloo.." mä vastasin. "Ööh, Cathy.. Bill täällä… Taas." kuului ääni. Bill! Bill soitti minulle! "Hei.." mä henkäisin haltioituneena. "Niin totaah.. Me poikien kanssa aateltiin, että jos sä vain haluaisit.." "Joo!" mä vinkaisin, ennen kuin Bill ehti sanoa asiaansa loppuun. Hetkeen hä ei sanonut mitään. "Hienoa!" hän sanoi viimein. "Sopiiko tänään kello neljätoista?" Bill kysyi. "Me tultas hakee sut.." kuului Tomin ääni taustalla. "Okei!" mä sanoin. "Mä oon valmis kello neljätoista.. Nähdään!" mä hihkaisin puhelimeen, ennen kuin Bill ehti sanoa edes hei.. "Äitiiii, tänne!" mä huusin ja pian äiti tömisteli portaat ylös. "Kerro." hän sanoi. "Mä lähden tänään poikien mukana…" Minne mä olinkaan menossa? Voi vittu, olinko mä unohtanut kysyä, minne me mentiin?! "Ööh.. Jonnekkin.." mä sanoin. "Jonnekkin…" äiti toisti ja mä nyökkäsin. "Missäköhän se jonnekkin mahtaa olla?" äiti kysyi ja mä puistin päätäni. "Ei Bill sanonut… Tai ei ehtinyt sanoa.." mä kuiskasin. "Jaa-a…" Voi ei, tuo äänensävy ei tiennyt hyvää! "Äiti kiltti! Sä et tiiä, kuinka tärkeää tää mulle on! Tää on ainut keino päästä yli tästä kaikesta! Kukaan muu ei tule ja kysy, että haluanko mä niiden mukaan.. Ei, kukaan ei edes soita! Mutta Bill soitti…" mä anelin. Mä aistin äidin epävarmuuden. "No mene sitten.. Mutta illalla ennen kymmentä ollaan kotona!" äiti sanoi tiukasti. Mä levitin käteni ja äiti tuli halaamaan mua. "Kiitos.. Mä rakastan sua.." mä sanoin hiljaa. "Voi, niin minäkin sinua, prinsessa.." äiti liikuttui. "Äh, lopeta se prinsessaksi kutsuminen!" mä ärjäisin.

Bill

"Toooomm!!! Vauhtia nyt.." mä mutisin. "No voi hyvänen aika, oot istunu viimeset puoli tuntia autossa valmiina! Minkä helvetin takia? Ootko sä ihastunu siihen?" Tom täräytti kysymyksen pöytään. "Höh! No en!" mä tiuskaisin. "Tulipas äkkiä.. Mutta ei niin vakuuttavasti!" Tom virnisti mulle. "Voi vittu viekööt, anna olla…" mä murahdin. "… Ja tuu vaan tänne autoon!" mä jatkoin. Tom huokaisi ja löshti kuskin paikalle. "Oisit yrittänyt ees päästä sitä samperin autokoulua läpi!" Tom tuhahti ja käynnisti auton. "Bill!" kuulin Cathyn äänen sanovan iloisesti. "Cathy, miten menee?" mä kysyin. "Yhtä paskasti, kuin aina ennenkin.." Cathy huokaisi. "No ei! Oikeesti kaikki on tosi hyvin, entä sulla?" Cathy kysyi. "Ihan hyvin.." mä sanoin ja katsoin Cathya pitkään. Niin kaunis… Miksi se ei voinut nähdä? Ja miksi se oli menettänyt näkönsä? "No niin.. Mä autan sut autoon.." Tom havahdutti mut haaveistani. "Voi kiitos.." Cathy hymyili kuin aurinko. Samassa Tom otti Cathya kädestä. Mä tunsin inhottavan viillon sydämessäni. Miks helvetissä? Miks musta tuntu pahalta nähdä Tom mun ja Cathyn välissä…? Mun oma veli… "Bill, maa kutsuu! Onks kaikki okei?" Tom huhuili. Mä havahduin Tomin kysymykseen. "Täh? Joo.. On…" mä mutisin ja kömmin autoon, takapenkille. Cathy istui edessä, Tomin ajaessa ja puhellessa samaan aikaan. "Oletko kuullut sitä uutta rock-bändiä?" "Joo, se on hyvä!" "Niin.. Ajattelinkin ostaa sen sinkun… Siinä on aika hyvä kitaristi, muttei kyllä paras.." mä näin, kuinka Tom virnisti. "No sä oot tietty paras!" Cathy hihkaisi. "Ahaa, tyttö tuntee kitaristikerman kingin!" Tom naurahti ja kääntyi vasemmalle. Mä yritin epätoivoisesti keksiä puheenaihetta pitkän hiljaisuuden paikalle.. Sitten mulla välähti. "Hei Cathy, oletkos muuten nähnyt sen uuden fantasia leffan..? Aattelin, että voitas mennä kattoo se.." mä hämmästelin Tomia, joku mulkoili muhun kiukkuisesi. "Joo.. Bill… Se olis ihanaa, mutta.. Mä en näe, kai sä muistat…?" Cathy sanoi hiljaa. "Ähh, joo… Sori… Anteeks, mä oon ihan hirveen pahoillani! Mä en muistanu…" samalla mä kirosin itseni alimpaan helvettiin. Idiootti, idiootti, IDIOOTTI!!! "Ei se haittaa! Joskus mä itsekin unohdan, etten mä pysty näkemään.." Cathy huokaisi. Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan, kunnes mä huomasin ensilumen. Mä aukaisin jo suuni, mutta suljin sen nopeasti. Parempi, etten mä sano mitään..

"Meniks hyvin?" kysyi Tom. "Otetaan vielä kerran.." mies, jonka Tom oli esitellyt Harald Scherfildiksi huusi. Tom oli kertonut, että huoneen ja studion välillä oli lasi, sen takia heidän äänensä kuulosti kumealta.. Mä tunsin itseni tontuksi ammattilaisten keskellä, mutta Tom sanoi, että hekin olivat aluksi pihalla, kuin lumiukot. "Mahtavaa!" Scherfild alkoi taputtaa kappaleen päätteeksi ja mä yhdyin taputuksiin. "Hienoa, pojat.. Taas tulee kultalevyt, varmasti!" Scherfild myhäili. "Pidetään kahvitauko!" hän julisti. Mä kuulin, kuinka äänitehuoneen ovi avautui ja arvasin jo askeleista, että Tom tuli ensimmäisenä. "Se oli upeaa!" mä kehaisin ja tunsin, kuinka Tom pujotti kätensä mun olkapäille. "Kiitos.. Kahvia vai kokista?" Tom kysyi, kun me oltiin niin kutsutussa keittiössä. "Kokis, kiitos.." mä sanoin ja istuuduin tuolille, Gustavin viereen. Georg, Bill ja Scherfild istuivat meitä vastapäätä, ainakin äänestä päätellen. "Mikä seuraavana soitetaan?" Georg kysäisi. "Vaikka se Billin itse sanoittama laulu, sopiiko Bill?" Scherfild kysyi. "Joo, totta kai…" Bill sanoi vaisusti. Sen leffa-jutun jälkeen hän ei ollut sanonut sanaakaan… Nolottiko häntä? "Hienoa, hienoa.. Pian jatketaan, juu-u.." Scherfild pöpisi hetken itsekseen ja meni taas menojaan. "Joko sä joit?" Tom kysyi. "Joo, aikoja sitten!" mä virnistin. "Hyvä.. Sitten mennään jatkamaan.." Tom ilmoitti ja laittoi kätensä taas mun hartioille. Mä en voinut edes aavistaa Billin mustasukkaista tuijotusta…

Bill

"HELVETIN TOMMM!!!" mä karjuin kellarissa. Onneks mä olin yksin, sain kaikessa rauhassa huutaa.. Minkähän takia mä olin niin vihainen Tomille? Eihän se ollut tehnyt mitään! "Paitsi koskettanut Cathya…" mä ajattelin ääneen ja ajatuskin sai mut raivostumaan niin, että mä iskin nyrkkini vasten kovaa ja kylmää tiiliseinää. "SAATANAN SAATANA!!!" mä kirosin entistä enemmän ja tarkastelin veristä nyrkkiäni himmeässä valossa. Kellarissa oli pölyistä ja kosteaa.. Täydellinen paikka huutamiselle ja räyhäämiselle! "Vitun, vitun vittu… Saatanan saatana.. Helvetin helvetti…" mä yritin rauhoitella itseäni kiroilemalla hiljaa ja rauhallisella äänellä, mutta se sai mut raivostumaan lisää. "HELVETTI!" mä kiljaisin ja potkaisin jalkani kiukkuisesti, harkitsematta kovaan portaaseen. Mä tyydyin kiljumaan vain, en mä edes pystynyt muodostamaan sanoja huulilleni. "SAATANA!" mä kiljaisin ja juoksin portaat aikani kuluksi ylös. Juuri viimeisellä portaalla mä lennän mukkelis makkelis portaat alas, takaisin kellarin lattialle. "Helvetti…" mä tuhisin, en mä saanut enää edes ääntä suustanu. "Apua, auttakaa joku… Saatanan paviaanit, tulkaa auttaa mut ylös.." mä tuhisin kuivasti. Siinä mä makailin vähän aikaa, tuijottaen kattoa. Nyt mä tiesin, miksi mun vatsassa kutitti kun mä näin Cathyn.. Ja olin mustasukkainen Tomille, joka ritarillisesti oli avustamassa Cathya joka paikassa. "Mä olen ihastunut." totesin tyynesti ja nousin varovasti ylös. "Aatteleekohan Cathy samaa musta…?" mä mietin ääneen ja tällä kertaa kävelin portaat… Mun pitää ryhdistäytyä! Mä päätin ja avasin kellarin raskaan oven..

-----

4.

Seuraavien kolmen kuukauden aikana mä tapailin Cathya, niin sanotusti ryöstin hänet Tomilta.. Välillä me laulettiin yhdessä, välillä me kuunneltiin musiikkia, välillä me vain oltiin.. Juuri niinä hetkinä mulle tuli sellainen tunne, että mä voisin pidättäytyä tähän hetkeen milloin vain… Vaikka ikuisuuden ajan.. Nyt juuri me istuttiin autossa, Tom ajoi ja me istuttiin Cathyn kanssa takapenkillä. Mun ihastukseni oli vain vahvistunut, mä halusin olla Cathyn lähellä, mutta mä en tiennyt ajatteliko Cathy samoin…

Cathy

"Heippa!" mä vilkutin pojille. "Moi vaan! Soitellaan!" Tom huusi autosta. Mä hymyilin ja jäin vilkuttamaan niin kauan, kunnes auton hurinaa ei enää kuulunut. Tääkin ilta oli ollut tosi kiva.. Harmi vaan, että pian olis joulu ja pojat viettäis varmaan enemmän aikaa perheidensä kanssa, kun mun.. Mä halusin olla niiden kanssa koko loppuelämäni! Mun suuret haaveeni seurustella Billin kanssa… Ne haaveet ei ollut kadonnut minnekkään… Ne on pysyny koko tän ajan… Yks mutta oli vain se, että Bill tuskin olis koskaan kiinnostunut tällaisesta sokeasta, avuttomasta raukasta.. "Kuten mä…" mä huokaisin ääneen ja puin yöpaidan päälleni. Mä tunnustelin ja löysin kun löysinkin sängyn ja pujahdin lämpimän peiton alle. Mä tuijotin kattoa, ajattelin Billiä… Kuinka mahtavaa olisi… "Hei!" mä kiljaisin. Mähän näin! Mä näin! "MÄ NÄÄN!!!" mä kiljuin. Mä pomppasin ylös sängystä ja juoksin ovelle, ja… "EEEIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!" mun epätoivoinen huuto tukahtui pimeän ja autioon käytävään. "Taas.. Taas…" mä vajosin lattialle polvilleni ja kuulin kuinka äiti ja isä juoksivat portaat ylös, mun luokse. "Kulta! Cathy-pieni, mitä tapahtui?" äiti kyseli samassa kun isä auttoi mut ylös. "Äiti… Mä… Mä näin ihan varmana… Mä näin, ihan totta!" mä nyyhkin ja halasin isää. "Cathy… Oletko varma?" isä kysyi. "Varmasti! Isä! Mä voin vielä nähdä!" mä sanoin. "Kulta, sinä olet.." "Äiti, älä kiltti yritä masentaa mua nyt.." mä sanoin ja kävelin takaisin huoneeseeni, vanhempani seurasivat perässä. "Kultaseni… Sopiiko, että kävisimme huomenna lääkärissä?" äiti kysyi. "Joo…" mä sanoin ja suljin silmäni. Niin lähellä… Lähellä!

"Jaahas, neiti Vollmer.. Pitkästä aikaa! Peräti 11 vuotta, niinkö? Sinä olet kasvanut!" tohtori Warenhein tokaisi, kun kätteli mua… Mä en sanonut mitään, vitutti istuakin tässä.. "Mä näin eilen.." mä sanoin kuivasti. Oli hetken hiljaisuus. "Anteeksi?" tohtori Warenhein kysyin, niin kuin ei olisi uskonut korviaan. "Mä näin eilen." mä toistin. "Öh, juu… Rouva Vollmer, voisitteko selittää tarkkaan mitä tapahtui…?" tohtori Warenhein kääntyi äidin puoleen. "Niin.. Cathy juoksi eilen käytävälle huutaen; ’Minä näen! Minä näen!’ ja sitten kuului epätoivoinen ei.. Hän… Näki ihan varmasti.." äiti varmisti mun sanat. "Hyvä on.. Katsotaanpas sitten.." Warenhein sanoi ja alkoi tehdä jotain näkökokeita. "Hyvä jumala!" hän huudahti. "Mitä?!" mä hätäännyin. "Ei mitään vakavaa… Ei syytä huoleen, neiti Vollmer… Näyttää siltä… Jos leikkaisimme teidät vielä kerran?" tohtori kysyi. "Mitä?! Voinko mä vielä nähdä?!" mä kysyin huohottaen. Warenhein ei sanonut mitään. "Anteeksi, soitan eräälle kollegalleni.." hän sanoi ja katosi. "Äiti.. Ku-ku-kuulitko sinä? Mä voin vielä nähdä!" mä kiljaisin riemuissani. "Niin… Se on hienoa, kulta…" äiti sanoi hiljaa. "Äiti? Mikä on? Sinä… Oletko sinä iloinen?" mä kysyin ja laskin käteni äidin kädelle. "Totta kai! Mutta… Jos sinä näet, niin… Sinä varmasti muutat heti pois, niinhän?" äiti kysyi. Mä huohotin uskomatta korviani. "Luuletko sä että.. Mä hylkäisin sut? Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Koko mun seitsemäntoista vuotisen elämäni ajan.. Sä olet huolehtinut musta! Sä olet auttanut mua sopeutumaan! Sä olet mun äiti!" mä sanoin, toivoen että voisin katsoa äitiä silmiin. "Kiitos.. Tuo auttoi.." äiti sanoi ja halasi mua. "Öhöm. Anteeksi, mutta… Jos teille vain sopii, teidät voidaan leikata vaikka heti!" tohtori Warenhein sanoi. "Niinkö?! Sehän on mahtavaa!" äiti riemuitsi. "Se sopii.. Kunhan saan soittaa eräälle henkilölle.." mä sanoin. "Kyllä, kyllä.. Muistutan vielä, että tässä leikkauksessa on riskejä…" tohtori sanoi. Mä käännyin puheeseen päin. "Kuten?" mä kysyin. "Niin.. Ne riskit… Älä huoli! Meillä on Saksan parhaat tohtorit ja silmäasiantuntijat! Syytä huoleen ei ole.." tohtori Warenhein vakuutti. Mä unohdin sen saman tien.. Nyt mun pitää soittaa Billille! "Haloo?" Bill vastasi. "Bill, mä täällä… Cathy.." mä sanoin. "Cathy? Onko kaikki okei?" Bill kysyi. "On, on.. Kaikki on mainiosti, mutta… Mut leikataan tänään.. Uudestaan, koska.. Mä näin eilen ihan kymmenen sekuntia ja…" "MITÄ?! Hienoa! Voinko mä.. Kröhöm.. Tai siis minä, Tom, Gustav ja Georg tullaan sinne, jos sopii?" Bill korjasi. "Joo, mä ajattelinkin juuri pyytää teitä tänne.." mä sanoin. "Selvä, me tullaan!" Bill kuittasi.

Bill

"Vauhtia niiden hampaiden pesuun!" mä karjaisin Tomille. "Joo, joo.. Äiti.." Tom mutisi vessasta. "Gustav!!!" mä kiljaisin ja Gustav kääntyi muhun päin. "Kuinka voin auttaa tänään,herra Kaulitz junior.." Gustav sanoi välinpitämättömästi. "SÄ katot TELKKARIA kun MEIDÄN pitäisi olla JO matkalla SAIRAALAAN!" mä mölysin. "Joo, joo.. Rauhotu ja ota vaikka bisse tai jotain.. Oot ihan hermo.." Georg huokaisi kaljatölkki kädessään. Mä tuijotin ensin Georgia ja sitten kaljatölkkiä. "MIHIN TÄÄ MAAILMA ON MENOSSA?! YKS TEKEE KUOLEMAA LEIKKAUSPÖYDÄLLÄ, KUN TAAS MUN ’IHANA’ KAKSOISVELI PESEE HAMPAITAAN, VÄHÄ-ÄLYINEN RUMPALI KATTOO TELKKARIA JA TÄYSHULLU JUO KALJAA!!!" mä rää’yin. Gustav ja Gerog katsoivat mua silmät pyöreinä ja samassa Tom kompuroi pois vessasta pyyhe ympärillään. "MITÄH?! KUOLEEKO CATHY?!" Tom kiljui. Mä löin käteni otsaani ja voivottelin. "Nyt riitti! KAIKKI!!! Mä lähden, kävelkää te!" mä kuittasin. Kukaan ei sanonut mun jälkeeni mitään. "Kävelkää…?" Gustav toisti. "Niin, sehän tietysti meinaa sitä, että.." "SE OTTI MUN AUTON!!!" Tom kiljaisi ja juoksi ilman rihman kiertämää ulos. "TOMM!!" Gustav kiljaisi ja nappasi pyyhkeen matkallaan mukaansa. "Taivas varjelkoon! Martha, älä katso!" pari mummelia oli iltakävelyllään ja he kauhistuivat suunnattomasti nähdessään Tomin. Toinen mummoista kaatui maahan. "MARTHA! Minähän sanoin, että älä katso!" toinen mummoista voivotteli, samaan aikaan kun Gustav ojensi Tomille pyyhkeen. "Mutta eihän Billillä ole ees ajokorttii…?" Gerog huomautti. "No ei niin! Senpä takia mä olenkin huolissani… Mun aarre… Mun vaimo on kohta kuollut.. Kuollut tienpenkkaan.." Tom huokaisi ja istahti rappuselle. "Vaimo? Onko Bill sun vaimo?" Georg kysyi. "NO EI!!!" Tom karjaisi. "Se tarkotti autoa…" Gustav sanoi Georgille joka nyökkäsi ymmärtävästi. "Senkin raakalaiset, perverssit! Soittakaa ambulanssi, Martha järkyttyi niin kovasti, että on kuoleman kielissä… PERVOT! Teidän kaltaisista pojankoltiaisista ei ole muuta kuin haittaa koko Saksan…" "KUULKAAS NYT! ME OLLAAN TOKIO HOTEL, SAKSAN ENITEN MYYNYT BÄNDI, JOTEN…." "Turpa kiinni, Gustav!" Tom suhahti. "Mitä? Mä vähän sivistän näitä…" "SUU TUKKOON!!!" Tom karjaisi. "Sä.. Sä annat noiden eläkei…" samassa Gustav tunsi iskun vatsassaan. "Ja pahoinpitelee vielä! Apua, apua! Poliisi! Ambulanssi! Auttakaa!" mummeli lähti juoksemaan pitkin katua. "TOM!!! GEORG!!! GUSTI!!! IIIIIIIIIIIIIKKK!!!" suuri lauma teinityttöjä juoksi kohti Tomia, siinä seassa pari paparazzia. "Vittu!" Tom kiljaisi ja työnsi Gustavin perse edeltä taloon. "Ovi lukkoon! Ovi lukkoon!" Tom kiljui, kun Gustav ja Georg olivat sisällä. "TOM!!! MÄ RAKASTAN SUA!!!" "MENNÄÄNKÖ NAIMISIIN?!" tytöt huutelivat. "Neidit, pahoittelen.. Huono hetki, poistun nyt… Ostakaa keväällä ilmestyvä levymme! Kiitos.. Kyllä, kyllä.. Minäkin rakastan teitä!" Tom sanoi ja kiiruhti sisälle. "Huh.." Georg huokaisi, kun he pääsivät sisälle. Tom veti verhot kiinni ja samassa sai jykevän iskun vatsaan. "Helvetti…" hän mutisi. "Siinä sulle.. Ollaan tasavertaisia ensi kerrallakin.." Gusav sanoi happamasti. "Gustav! Miten sä nyt tuolla tavalla!" Georg äimisteli. "Unohda.." Gustav sanoi tylysti ja lukittautui vessaan.. "Georg, soita tolle eukolle ambulanssi.." Tom sanoi ja huokaisi.

"Cathy, mä rakastan sua… Cathy! Mun on pitänyt kertoa sulle tää.. Äh, ei tästä tuu mitään!" Bill tuhahti ja keskittyi ajamiseen. Tom hirttäisi hänet, jos autossa olisi yksikin naarmu.. "Cathy, minä rakastan sinua.. Joo toi on hyvä!" Bill kehaisi ja oli samalla ajaa toisen auton kylkeen. Auto tööttäsi kiukkuisesti ja Bill näytti rennosti keskisormea. Viimein hän kääntyi, kirjallisesti sanottuna mutkattomasti, sairaalan pihalle ja juoksi ulos autosta. Hän kysyi vastaanotolta, mihin hänen kuuluisi mennä ja suunnisti kolmanteen kerrokseen. "Cathy!" hän huudahti, kun näki Cathya kuljetettavan paareilla. "Bill!" Cathy huudahti. "Voi Bill.. Mun pitää kertoa sulle yks asia…" Cathy sanoi. "Munkin pitää…" mä sanoin hiljaa ja menin Cathyn viereen. "Bill… Bill, mä.. Rakastan sua.." Cathy sanoi.

Cathy

Mä ihmettelin, miten mä pystyin sanomaan sen. "Cathy, mä.. Mäkin… Mä… Minä rakastan sinua.." Bill sanoi ja otti mun kädestä kiinni. Sitten lääkäri sanoi, että Billin pitäisi jäädä nyt tähän. "Bill! Mä lupaan nähdä!" mä huusin vielä, ennen kuin ovet suljettiin ja nukutusaine alkoi vaikuttaa..-----

5.

"Vittu!" mä kirosin ja iskin nyrkin seinään. Se värähti hiukan. Mä käännyin, kun kuulin askelia. Siivooja ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Mähän riehuin kuin hullu! Pakko rauhoittua… Mä päätin ja istuin kärsimättömänä tuolille. Kello oli puoli yhdeksän… Mä odotin. Kello oli puoli kymmenen… Mä odotin ja samassa Tom, Georg ja Gustav ampaisivat sisään. "Miten se voi?!" Georg kysyi kasvot huolesta kalpeina ja istui oitis mun viereen. Kaikki katsoivat mua odottavasti. Sitten mä avasin suuni "Leikkauksessa.." mä sanoin ja kaikki puuskahtivat hermostuneesti. "Voi luoja… Antakaa sen näkö takaisin!" Gustav rukoili hiljaa, Tomin kirotessa vieressä. "Saatanan saatana.." hän manasi hiljaa, samassa Cathyn vanhemmat; Eva ja Arnold Vollmer istahtivat käsi kädessä penkille. "Rakas, haen kahvia.. Otatko sinä?" herra Vollmer kysyi. "En…" rouva Vollmer vastasi ja painoi kasvonsa käsiin. Mä katsoin sivusilmällä Evan nyyhkytystä, kunnes rohkaisin hermostuneen mieleni ja menin juttelemaan. "Öhöm, anteeksi… Rouva Vollmer.." mä sanoi ja ojensi hänelle nenäliinan. "Voi kiitos, Bill… Eikös se ollut sinun nimesi?" mä nyökkäsin ja kysymättä mä istahdin rouva Vollmerin viereen. "Onko kaikki okei?" mä kysyin. Rouva Vollmer nosti kyyneleiset kasvonsa. "On, on.. Olen vain niin hermostunut!" rouva Vollmer päivitteli. "Tässä, rakas…" herra Vollmer oli hiipinyt meidän keskustellessa selän taakse ja ojensi vaimolleen kahvin. "Kiitos, Arnold.." rouva Vollmer sanoi ja pyyhkäisi vielä silmäkulmansa nenäliinaan, ennen kuin lyttäsi sen ja laittoi taskuunsa. "Kukas tämä on?" herra Vollmer kysyi tarkoittaen mua, eihän me oltu koskaan esittäydytty. "Anteeksi, Bill Kaulitz." mä sanoin ja nousin penkistä. "Kappas, kappas… Sinä olet sen bändin laulaja ja keulahahmo! Tokio Hotelko se nyt oli.." herra Vollmer aavisteli. "Hauska tavata, olen Arnold Vollmer, Cathyn isä.. Vai tulitkos sinä Cathya tapamaan?" hän kysyi. "Joo, tai.. Itse asiassa me tulimme.." mä sanoin ja katsahdin Tomiin, Gustaviin ja Georgiin. "Aivan…" herra Vollmer sanoi ja alkoi juttelemaan vaimonsa kanssa jotain. Mä katsoin parhaaksi siirtyä ja suunnistinkin kahvilaan hermoilemaan ja katsomaan kelloa. ’Jos kaikki sujuu odotetusti, leikkaus kestää kolme tuntia..’ Mä muistelin hoitajan sanoja ja tilasin samalla kahvin. Cathy oli ollut vasta kaksi tuntia leikkauksessa.. Vielä yksi tunti… Ja aamuun kestävä odotus, jolloin saadaan tietää, näkeekö Cathy…

Cathy

Mahdoinko mä nähdä jo? Mä ne tiennyt, silmäluomet painoivat paljon, ihan kuin ne olisi ommeltu kiinni.. Kai mun kuuluis vielä nukkua, niinkö? Mä aattelin ja yritin saada unta. Samassa mä kuulin, kun joku tuli huoneeseen. Askeleet olivat varovaiset, mutta jotka kuitenkin olivat päättäväiset. Bill.. Sen täytyi olla Bill! Mä ajattelin ja hento hymy nousi kasvoilleni. Mä muistin, kuinka Bill oli sanonut rakastavansa mua… Ja mä sitä! "Bill…" mä sanoin hennolla äänellä. "Cathy!" Bill huudahti ja mä suhahdin lempeästi. "Mä en haluu kauheeta ryysistä, okei?" mä sanoin. "Ok…" Bill sanoi vaitonaisena ja otti mun kädestä kiinni. "Näetkö sä?" se kysyi. Mä olin hetken hiljaa. "Mä en tiedä.." mä sanoin. "Mitä jos… Jos mä en… Näekään? Jätäksä mut?" mä kysyin ja tunsin kuinka epätoivon kyynel vierähti tyynylle. "No en tietenkään!" Bill sanoi ja painoi suukon mun huulille. Mä tunsin punastuvani, mun eka niin sanottu suudelma! Eihän kukaan halunnut pussata sokeaa… Ja nyt mä ne tiennyt, näinkö mä, mutta Bill… Bill pussas mua, tai se ei ollut kyllä pusukaan, pelkkä suukko.. Mä tunsin itseni virkeämmäksi, mutta en halunnut avata silmiäni vielä. "Bill, pidä mun kädestä kiinni.." mä pyysin. Bill otti mun käteni lämpimään puristukseen. "Muista, se ei haittaa vaikka sä et näkiskään.. Mä rakastan sua silti…" Bill sanoi. Mä hymyilin vain pienen sekunnin murto-osan. "Bill, mä en uskalla!" mä voihkaisin pitäen edelleen silmiäni kiinni. "Älä pelkää! Mä oon tässä!" Bill sanoi rohkaisevasti. "Usko mua…" Bill sanoi hiljaa. Mä puristin kiitokseksi Billin kättä lujemmin ja yritin avata silmäni. "Mä… Mä… Mä… En näe.." mä sanoin, kuumat kyyneleet kirposivat mun silmistäni. Sanaakaan sanomatta Bill halasi mua. "Älä välitä, kaikki kääntyy varmasti hyväksi…" hän yritti lohduttaa, mutta mikään ei saisi mun mieltäni nousemaan. Mä odotin 11 vuotta.. 11 vuotta! Ja mitään ei tapahdu!

Kuukauden Kuluttua

Mä sain tietää, että olis ollu epänormaalia, jos mä olisin nähnyt heti silmät avattuani. Mun kuulemma pitäis vain odottaa, ottaa rauhallisesti ja uskoa. Paskat mä mitään usko! Mun koko surkea elämäni oli tuhoon tuomittu, vaikka tohtorit väitti että kaikki voi kääntyä.. Samaten väitti Bill… Harmi vaan, että mä itse en uskonut.. Mä puuskahdin ja nojasin Billin rintaa vasten.. Me oltiin muutettu pienen pieneen yksiöön, joka oli kokonaan meidän oma. Aika nopeaa toimintaa, eikö? No joo, olihan se… Vielä puolitoista kuukautta sitten kumpikaan ei tiennyt toisen tunteista… "Kulta, herää.." Bill painoi suukon mun niskaan ja lirkutteli kauniita sanoja. Kuka olisi uskonut, että mä olisin tällaisessa hetkessä… Mun koko elämäni suurimman rakkauden kanssa.. Mä käännyin Billiin päin. Sitten mun suu loksahti auki. "Bill!" mä kiljaisin. "Mikä hätänä?!" Bill hätääntyi. Mä tunnustelin suu ammollaan Billin kasvoja. Mä… Mähän.. Mä… "MÄ NÄÄN, BILL!!! BILL, MÄ NÄÄN!!!" mä kiljaisin ja katsoin Billin ruskeisiin silmiin. "Mitä?! Sä näät?!" Bill huudahti. "BILL, MÄ NÄEN!!! BILL, MÄ NÄEN!!!" mä kiljuin ja painoin suudelman Billin huulille. Vielä eilen mä olin luopua toivosta.. Nyt mä kiljun riemusta! Bill kaappasi mut syliinsä ja kantoi mut keittiöön. "Voi Bill.. Sä… Sä oot komee.." mä henkäisin, kun Bill oli laskenut mut alas. "Sä oot kaunis.. Kauniimpi kuin koskaan ennen.." Bill sanoi. Mä pyörähtelin huoneesta toiseen, pysähtyen välillä toteamaan; "MÄ NÄEN!" ja jatkamaan matkaa. Bill seurasi mun perässä ja johdatti mut peilin luokse. "Katso tuota kaunista nuorta naista.." Bill sanoi, kiersi kätensä mun ympärille ja painoi suukon mun niskaan. "Voi Bill… Tää on mun elämäni onnellisin päivä!" mä pyörähdin ympäri ja suutelin Billiä… Ehkä mä sittenkin uskoin Jumalaan? Ehkä se vanha ukko oli lähettänyt mulle enkelin…? Enkelin nimeltä Bill… "Mä oon niin onnellinen!" mä huokaisin ja painauduin Billiä vasten. Mä tiesin vastauksen; Bill oli parantanut mut!

EPILOGI

"Se on niin kaunis.." mä huokaisin ja painauduin Billin olkapäätä vasten. "Niin.." hän sanoi ja painoi suukon mun poskelle. Me katseltiin sinisenä kimmeltävää merta, kunnes... "Hei, mitäs täällä duunataan?! Missä se vesseli on?!" Tom tirskui ja juoksi uimahousuissa meidän luokse. "Apua! Victor?! VICTOR?!" mä kiljaisin ja Bill nousi välittömästi ylös. "Ei hätää, kulta.. Ei se kauas ole voinut mennä.. Se on niin pienikin.." Bill sanoi ja lähti juoksemaan Gustavin ja Georgin luokse. "Hei, vipinää tossuun, Victor on kadonnut!" Bill huusi ja oli menossa jo kauemmas kun mä tunsin märän nuolaisun poskellani. "Victor!" mä kiljaisin ja nappasin koiran syliini. Aivan, Victor oli pienen pieni tiibetinspanieli, joka oli mulle kuin pikkuinen vauva… "Luojan kiitos!" Bill huokaisi ja hölkkäsi takaisin pitkin rantaviivaa. Victor hyppi Billin jalkoja vasten ja haukkui. "Heh, ja kohta se sanoo: ’Isin pikku poika!’" Tom kuiski Georgille. "Isin pikku poika!" Bill kiljaisi melkein heti ja Georg ja Gustav ratkesivat nauramaan. Me oltiin niin iloisia ja onnellisia! Kaikki me kolme… Tai sitten pian neljä… Mä toivon, että se olis tyttö..

 

~~~~~

 

Kukkuu! >8D Täällä ois tämmönen juttu, jonka oon kirjottanu kauan sitten ja julkassu MyVoicessa jo pari kertaa.. Niin sitä vaan, että tähän ois jatkoa... Lukiskohan sitä kukaan muu ku sour..?